Seitsemäs joki - Luku 8

~ LUKU 8 ~
 

SEKALAISIA MAALLISIA JA HENGELLISIÄ PÄTKÄTÖITÄ 1973-76

  Päätin palata takaisin työelämään, kun rahani loppuivat, enkä halunnut turvautua muiden kristittyjen sosiaaliseen apuun. Sain konstruktioteknikon paikan Insinööritoimistosta Erkki Juva Ky, Espoon Tapiolasta. Siellä oli kova työtahti ja tekemisen meininki. Piirsin kuparin liekkisulatusuunien hoitotasoja erääseen tehtaaseen Phelps Dodge Corporation, New Mexico, USA. Samoin vastaavanlaiseen tehtaaseen Rio Tinto Patino, Puolassa. Laskin hoitotasoille myös lujuuslaskelmat, että liikkuminen tulisi olemaan turvallista. Tämä tapahtui välillä 1.3. - 30.9.1973.

  Vieressäni, käytävän toisella puolen istui eräs suomenjuutalainen tyttö, Rita, joka toimi puhtaaksipiirtäjänä. Me piirtäjäsuunnittelijat teimme luonnoksia ja puhtaaksipiirtäjät tussasivat ne kuitupohjaiselle muoville. Kun laitoin seinälleni valkoisista isoista nuppineuloista ison ristin siniselle pojalle, niin Rita laittoi oitis omalle seinälleen vastaavista nuppineuloista Daavidin tähden.

  Hän oli nuori, mukava ja kaunis nainen, joka pelkäsi minua ja pidin hänestä. Insinööritoimistossa oli eräs vapaaseurakuntaan kuuluva jalkavammainen mies, joka oli elävästi uskossa. Usein kahvitauolla juttelimme keskenämme. Erään kerran esimieheni, IVO:n palkkalistoilla, mutta tässä toimistossa työskentelevä DI, peitenimeltä Martti, tuli kuuntelemaan keskusteluamme.

  Muistan vielä miten silloin tuo uskova mies, peitenimeltä Paavo, kertoi mitä tapahtui, kun he olivat saaneet muuttolaatikot siirrettyä uuteen asuntoonsa. Hän ei muistanut missä niistä kymmenistä pahvilaatikoista mahtoikaan olla kahvikeitin. Paavo rukoili sanoen: ”Herra, sinä tiedät missä laatikossa se on. Kerro minulle!” Silloin hänen silmänsä suunnattiin erästä laatikkoa kohti ja hän kuuli sisimmässään äänen: ”Se on tuossa.” Hän avasi sen ja siellä se oli! Tuo todistus puhutteli selvästi esimiestäni ja hän alkoi ihmetellä tapausta.

  Insinööritoimisto oli iso avokonttori, jossa oli vain matalat väliseinät, jotka erottivat eri ryhmissä työskentelevät toisistaan. Joku kristitty oli jo ennen tuloani saanut aikaan sen, että keskusradiosta alkoi jokainen työpäivä tasan klo 15 soida hieno amerikkalainen Alleuia laulu, naissopraanojen laulamana. Kyse ei ollut perinteisestä Halleluja-kuorosta, vaan paljon paremmasta! Panin merkille, että kun se alkoi kuulua kovaäänisistä sopivalla volyymillä, niin kaikki ihmiset rauhoittuivat ihan silmissä ja saivat siitä henkistä voimaa!

  Koin, että minun aikani tuossa työpaikassa päättyy pian ja sanoin itseni irti. Sain kuitenkin sydämelleni todistaa kaikille siellä työskenteleville kahden kesken eräänä päivänä ennen kuin työsuhteeni päättyi. Ne kaksi heistä, jotka eivät halunneet kuulla minua, sivuutin toivottaen Korkeimman siunausta. 

ESIMIEHENI YLLÄTTÄVÄ KYSYMYS

  Esimieheni Martti ei ollut sinä päivänä läsnä. Olin rukoillut tilaisuutta todistaa hänelle kahden kesken, mutta en ollut sitä saanut. Silloin kun hän oli jo menossa kesälomalle, emmekä me enää tulisi tapaamaan ainakaan tuossa työpaikassa, huokasin sydämessäni hiljaa Herralle: ”Voi rakas Vapahtajani, olisin niin mielelläni todistanut hänelle, koska pidän hänestä paljon.” Juuri kun hän oli jo menossa pois ja avaamassa ulko-ovea, hän kääntyikin takaisin, tuli luokseni ja kysyi: ”Leif, kerro miten sinä olet päässyt eroon stressistä?”

  Ymmärsin, että Herra vaikutti sen hänen sydämessään, rukoilin ja vastasin: ”Aina kun minulla on vaikeuksia, olivat ne työhuolia tai muita, niin kuuntelen kauniita hengellisiä lauluja, jotka kertovat Jeesuksesta ja Jumalan rakkaudesta. Silloin saan levon ja rauhan sydämeeni.” Sen koommin en ole tavannut häntä, joten tuo tilanne oli minulle todella viimeinen mahdollisuus todistaa hänelle!

  Tuon jälkeen olin noin kuukauden työtön ja sain työpaikan Oy Wärtsilä Ab, Hietalahden telakan pääkonttorista, Hesasta. Työskentelin siellä kahdella eri osastolla aikana 5.11.1973 – 5.9.1975. Ensin Laivanvarusteluosastolla, jossa tehtäviini kuului ohjaamojen järjestelyt ja niiden kokoonpanopiirustukset, merenkulkulaitteiden luettelointi suomeksi, venäjäksi, ruotsiksi ja englanniksi, riippuen tilaajasta. Vastuualueeseeni kuuluivat myös radiohytit ja valaistus.

  Siinä oli kerrassaan monenlaista työtä. Venäjää en osannut, mutta hain käännökset pääkonttorin tulkkipalvelusta. Siellä oli tosi kohteliasta väkeä! He olivat ortodoksikristittyjä, joiden kanssa joskus vaihdoin mielipiteitä uskosta. Yllätyin, kun eräs heistä sanoi, ettei kristityille ole tarvis lukea lainkaan Vanhaa Testamenttia! En ryhtynyt väittelemään, mutta järkytyin suuresti.

  Ehdin tuossa firmassa olla mukana 3 suuren ja 3 pienemmän sellaisen jäänmurtajan suunnittelussa, jotka Sudo-Importin kautta toimitettiin sen aikaiseen Neuvostoliittoon. Kun olin saanut kokoonpanokuvat ja osaluettelot luovutusasiakirjoineen valmiiksi, niin jäänmurtajia tarkastava Kapiainen vaihtui ja uusi ”pomo” vaati useiden merenkulkulaitteiden siirtoa aivan eri paikkoihin ohjaamoissa, kuin edellinen tarkastaja.

  Ei siinä auttanut muuta kuin totella ja korjata kaikki kuvat ja siirtää laitteet halutuille paikoille. Jos oikein muistan, niin sama tapahtui jopa kahdesti ja esimieheni oli tosi kimpaantunut, sillä aikataulu oli kireä ja alusten myöhästymissakko todella suuri. Ehdimme onneksi tehdä muutokset ajoissa. Kapiaiset näyttivät, että heillä on valta!

  Mahdoin olla järkyttävä näky niille neuvostoliittolaisille kapiaisille, kun päässäni oli valkoinen turvakypärä, jossa oli punainen risti ja tekstinä ”Jeesus on Herra”. Jouduin näet käymään usein noissa aluksissa tarkastamassa, mitä muutoksia piti tehdä, voidakseni päivittää kaikki asiakirjat. Muistan, miten minua tuijotettiin kuin outoa ilmestystä, mutta minä vain hymyilin.

  Kukaan esimiehistäni ei uskaltanut sanoa minulle sanaakaan. Kun mietin syytä siihen, sain hengessäni vastauksen tehdessäni luetteloa valaisimista, niiden nimet olivat White Cherub, Yellow Cherub jne. Kanssani oli näet useita kerubeja ja tunsin väkevää Pyhän Hengen läsnäoloa päivittäin! 

  Työkauteni puolivälissä suoritettiin organisaatiomuutos ja minut siirrettiin Teräsvarusteluosastolle, jossa tehtäviini kuului erilaisten teräsrakenteiden suunnittelu moniin aluksiin, kuten portaat kaiteet jne. Sinä aikana ehdittiin suunnitella noiden 6 neuvostoliittolaisen jäänmurtajan lisäksi kaksi muuta jäänmurtajaa Ruotsiin, isompi Atle, joka oli Urholuokan kokoa ja pienempi Ale. Myös Suomeen rakennettiin isohko Urho niminen jäänmurtaja. Muista aluksista mainittakoon loistoristeilijä Song of Norway ja autolautta Finnjet.

  Teräsvarusteluosastolla istuin erään suunnittelijan vieressä, joka oli riivattu. Se ilmeni selvästi eräässä yhteydessä, kun olin viikonloppuna ollut eräässä kristillisessä tilaisuudessa ja kokenut hengen uudistuksen ja saanut jälleen täyttyä Pyhällä Hengellä. Saapuessani töihin sen jälkeisenä aamuna, tuli tuo riivattu mies, peitenimeltä Heikki, hieman myöhemmin töihin. Tervehdin tapani mukaan ja syvennyin työhöni. 

  Huomasin, miten Heikki alkoi tuijottaa minua ja sanoi koko osaston kuullen: ”Oho, nyt Lefa on niin täynnä Pyhää Henkeä, että mun on pakko mennä hermosauhuille!” Hän meni sen jälkeen tupakalle. Siinä oli hyvä esimerkki siitä, että riivaajahenget kyllä tietävät, kenessä on Pyhä Henki ja miten suurena voimana! Kun mies palasi takaisin työpöytänsä luo, hän kiemurteli tuolillaan kuin olisi istunut veitsen päällä.

  Esimiehenäni osastolla oli oikein fiksu mies, Esko Porkola. Tuo fiksuus kävi ilmi siinä, että kerran kun menin viemään suunnittelutyöni hänelle, hän sanoi: ”Sinä teit tämän nopeasti ja hyvin. Se, mitä olen sinusta kuullut, ei olekaan totta.” Vastasin hänelle: ”Työni aloitus riippuu esitiedoista, joita muiden tulee ensin antaa minulle. En saa niitä aina ajallaan. Silloin työni viivästyy, jos en voi sitä edes aloittaa.” 

  Oli kiva saada tunnustusta työstä, jota tein taidolla! Siihen aikaan oli tapana rakentaa ensin pienoismalli kustakin aluksesta suhteessa 1/50. Siihen sovitettiin monet erilaiset merenkulkulaitteet ja silloin havaittiin miten ne mahtuivat kokonaisuuteen. Siksi kävin myös kyseisessä laivojen pienoismallihuoneessa varmistamassa, että laitteet tulevat oikeaan paikkaan.

  Asuin siihen aikaan Vähätuvantien varrella Hesan Konalassa, erään siististi pukeutuneen keski-ikäisen mieshomon alivuokralaisena. Hänen sukupuolinen suuntautuneisuutensa tuli minulle yllätyksenä. Sain näet sen asunnon Uskovien asunnonvälityksestä. Kerroin hänelle heti alussa, että olen tunnustava kristitty, joka uskon tarkoin Raamattuun kaikessa ja että minulla on korkea moraali. Hän tajusi mihin pyrin ja jätti minut rauhaan.

  Siihen aikaan näin talon pihalla joukon nuoria poikia, iältään 3 – 6-vuotiaita. Eräänä iltana tullessani töistä kotiin, sanoin sydämessäni Herralle: ”Voi miten suloisia poikia. Kunpa joku kertoisi heille Jeesuksesta.” Kuulin heti vastauksen: ”Leif, kerro sinä heille minusta, koska sinäkin rakastat heitä!” Ei muuta kuin käärin hihat ylös ja aloin hommiin!

  Sanoin pojille: ”Tulkaapas tänne sedän luo, niin kerron teille jänniä juttuja.” Koko poikalauma tuli heti luokseni. Istuin kerrostalon aulassa lattialla ja pienin, noin 3-vuotias poika, jolla oli isot ruskeat silmät, tuli syliini. Hän kosketti sormellaan isoa aataminomenaani ja kysyi. ”Setä, mikä toi on?” Kerroin sen olevan nimeltään aataminomena ja että monilla miehillä se on tätä kokoa. Vastaus tyydytti poikaa.

  Sitten kerroin heille Jeesuksesta, Hyvästä Paimenesta, joka rakastaa kaikkia ihmisiä ja aivan erityisesti lapsia. Heitä kiinnosti kuulla lisää ja kerroin heille siten kuin tuon ikäisille tulee kertoa. Huomasin heidän uskovan joka sanan ja koin Herran olevan selvästi läsnä. 

  Seuraavana iltana tulin töistä. Minua odotti se sama poikalauma pihalle, noin 6 henkeä. He halusivat kuulla lisää Hyvästä Paimenesta. Kuulin sisimmässäni kehotuksen opettaa heille rukouksesta. Niinpä kerroin, että Jeesuksella on nyt kaikki valta taivaassa ja maan päällä ja että voimme rukoilla häneltä monia asioita ja hän myös vastaa niihin.

  Kerroin, ettei meidän kuitenkaan pidä olla ahneita, vaan anoa kohtuudella asioita, joita tarvitsemme. Pojat ehdottivat, että rukoilemme jotakin. Sain kehotuksen sanoa heille: ”Rukoillaan nyt kukin hiljaa sydämessämme salaa itsellemme yhtä asiaa, jota hartaasti toivomme ja sen jälkeen kiitetään siitä, että Jeesus kuulee sen rukouksen ja vastaa siihen.”

  Sitten pojat supisivat hiljaa ja rukoilivat kukin jotakin. Kohta eräs heistä kysyi: ”Milloin Jeesus vastaa mun rukoukseen?” Kysyin hiljaa sydämessäni Herralta: ”Herra, milloin sinä vastaat heille?” Kuulin äänen sisimmässäni: ”Kolmen päivän päästä.” Sanoin pojille, että saatte rukousvastauksenne kolmen päivän päästä. Kun tulin seuraavana iltana töistä kotiin se poikalauma odotti minua pihalla ja sanoi: ”Hei setä, me ei olla saatu vielä mitään.”

  Minua hymyilytti lasten vilpitön usko ja sanoin: ”Odottakaa vielä kaksi päivää.” Myös toisen päivän iltana pojat juoksivat taas luokseni, kun tulin kotiin ja sanoivat: ”Me ei olla saatu vieläkään mitään.” Vastasin: ”Odottakaa vielä, niin saatte huomenna.” 

IHMEELLISET RUKOUSVASTAUKSET

  Kolmantena päivänä minuun iski epäusko ja tulin tahallani kaksi tuntia myöhemmin kotiin, koska pelkäsin sitä poikalaumaa ja että jos he eivät ole saaneetkaan mitään. Tultuani kotiin klo 18 jälkeen näin yhden pojista olleen kytiksessä talon nurkan takana. Kun hän näki minut, hän huusi: ”Nyt se setä tulee, tulkaa heti pojat tänne.” Hänellä oli keppi kädessään ja hän sanoi: ”Pysähdy, niin piirrän ympärillesi hiekkaan ympyrän. Älä astu sen ulkopuolelle, ennen kuin olet kertonut, että miksi me ei olla saatu niitä tavaroita, joita rukoilimme?”

  Silloin sanoin hiljaa sydämessäni Herralle: ”Voi Herra, ethän sinä vain ole pettänyt noiden lasten uskoa?” Kuulin vastauksen: ”En ole.” Sitten vastasin vanhimmalle pojista, joka minulta kysyi: ”Muistelkaa tarkoin, sillä olettehan te toki saaneet ne tavarat, joita rukoilitte!” Sitten he kukin alkoivat luetella mitä olivat rukoilleet ja että he olivat saaneet ne juuri tuona kolmantena päivänä. 

  Sitten vanhin heistä sanoi: ”Mutta me niin odotettiin, että Jeesus itse tulee alas taivaasta ja tuo ne meille.” Minua liikutti kovin tuo lasten kaipaus saada nähdä Jeesus. Sanoin: ”Kyllä te saatte vielä hänet nähdäkin, mutta nyt hän käyttää ihmisiä, eläimiä ja olosuhteita välikappaleinaan vastatessaan rukouksiimme.”

  Luonnollinen selitys rukousvastauksiin oli se, että juuri tuona kolmantena päivänä oli ollut lasten esikoulukerhon päättärit ja siksi heidän omaisensa olivat ostaneet muksuilleen kyseiset lahjat. Minulla ei ollut aavistustakaan kyseisestä päättäristä. Se selvisi minulle vasta silloin, kun lapset kertoivat saaneensa lahjat siellä.

  Tuo edellä kuvattu tapaus oli lapsille ja myös minulle hyväksi opetukseksi. Raamatussa ei turhaan sanota Hebr. 11:1-2 seuraavaa: ”1. Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan ja ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy. 2. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen.” Tuohon voin lisätä sen, että myös nykyisin uskon olemus on juuri tuollainen ja että lupaus koskee myös lapsia.

  Noihin aikoihin kävin eräänä lauantai-iltana kaverin pyynnöstä Saalemissa, nuorten kokouksessa. Kuoro lauloi liian kovaäänisesti, enkä pitänyt kovasta metelistä, etenkään rummuista, vaikka laulujen sanoma olikin hyvä. Me nuoret olemme erilaisia myös musiikkimaultamme. Olin silloin vielä nuori. Näin heti seuraavana yönä selkeän ennusunen. Se oli seuraava:

  Kuljin kesällä hiekkatietä pitkin alueella, jota en tuntenut. Se oli kaunista omakotitaloaluetta ja tie kaartui kohta vasemmalle. Minulla oli povitaskussa pieni Raamattu ja olin hyvin hengästynyt matkasta. Näin tienviitan ”Nuolitie” ja kun kuljin eteenpäin, sanoi Henki: ”Mene taloon nro 6 ja soita ovikelloa. Siellä asuu nainen, joka tarvitsee minua.”
  Kun menin talon ovelle ja soitin ovikelloa, tuli ovea avaamaan iäkäs nainen, joka oli paljon itkeneen näköinen. Hän kertoi miehensä kuolleen äskettäin. Uni päättyi siihen. Muistin aamulla tarkoin unen ja aloin pohtia, että missä tuo Nuolitie mahtaakaan sijaita?

  Käytin loogista päättelykykyä ja arvelin sen olevan Hesassa. Katsoin tietä puhelinluettelosta ja se löytyi Pitäjänmäeltä. Päätin mennä siihen osoitteeseen heti seuraavana päivänä, mikä oli sunnuntai. Otin Raamatun mukaani ja menin. Vaikka näin unen kesämaisemassa, niin nyt talvimaisemassa kyseinen tie kaartui juuri siten kuin olin unessa nähnyt.

  Pian saavuin talon nro 6 eteen, soitin ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pian talon toinen ulko-ovi avattiin ja se unessa näkemäni nainen sanoi: ”Vuokralaiseni ei enää asu siellä, sillä hän kuoli viikko sitten ja oma mieheni kuoli kaksi viikkoa sitten.” Vastasin hänelle: ”Minulla onkin asiaa juuri sinulle. Olen kristitty mies ja minulla on sinulle tärkeää asiaa taivaasta.” Hän vastasi, ettei juuri nyt ehdi jutella, koska hänen pitää mennä ostamaan hautaseppele miestään varten, mutta sovimme, että tapaamme pari päivää myöhemmin, illalla. Niin myös teimme.

  Nainen, peitenimeltä Helvi, oli laittanut valkean takkaan, keittänyt kahvia ja laittanut leivonnaisia tarjolle. Istuimme olohuoneessa ja hän alkoi kertoa miten kauheaa oli nähdä oman rakkaan aviomiehen kärsivän ja hitaasti kuihtuvan pois, sekä lopulta kuolevan syliin. Miehellä oli ollut keuhkosyöpä, vaikka hän ei ollut tupakoinut, vaan oli täysin raitis ja ikänsä urheillut. Mies painoi lopulta vain 30 kg ja Helvi kysyi itku kurkussa, että miksi hänen miehensä piti niin paljon kärsiä. Myös minulle tuli kyyneleet.

  Vastasin, ettemme voi täällä käsittää sitä, miksi moni hieno ihminen joutuu kärsimään niin paljon ja kerroin, miten paljon enemmän Jeesus kärsi meidän puolestamme Golgatan ristillä. Hän sovitti siellä myös Helvin miehen synnit. Kerroin esimerkkejä muistakin paljon kärsineistä, kuten kristityistä ja marttyyreistä. Kerroin myös miten me ihmiset saamme rauhan ja pelastuksen vain armosta uskon kautta Jeesuksen Kristuksen sijaiskuolemaan Golgatalla. 

  Helvi kertoi käyneensä joskus nuorena helluntailaisten telttakokouksessa ja pitäneensä niistä kauniista lauluista, joita siellä laulettiin, mutta sanomasta hän ei ymmärtänyt mitään. Kerroin myös pitäväni hellareiden lauluista ja että sanoman ymmärtäminen on vaikeaa, etenkin jos puhuja puhuu ”kaanaan kieltä” eli hengellistä jargonia. Luin Helville muutamia jakeita Raamatusta ja annoin hänelle erään hyvän kristillisen kirjan, jonka aiheena oli ”Kun joku rakkaistasi saa kutsun ikuisuuteen.” Lopuksi rukoilimme ja siunasin Helvin. Annoin lähtiessäni hänelle vielä kokousohjelman Hesan Saalemiin.

OLI TAAS AIKA IRTISANOUTUA TÖISTÄ

  Sanoin itseni irti Wärtsilästä ja olin noin 1 kk työttömänä, saamatta mitään tilapäistyötä. Koska en halunnut asua vuokraa maksamatta, niin sanoin myös asuntoni Konalassa irti kuukauden irtisanomisajalla. Kävin eräänä iltana Pelastusarmeijan IV osastossa ja menin alttarille rukoiltavaksi. Rukoilija kysyi: ”Mikä on hätänä?”
  Vastasin: ”Sydämeni on kyllä puhdas ja Jeesuksen veressä puhdistettu, mutta olen työtön, rahaton ja huomisesta alkaen myös asunnoton. En pyydä sinulta rahaa, vaan rukousta siihen, jotta taivaallinen Isämme antaa minulle jo huomenillaksi asunnon, työpaikan ja ruokaa.” Hän rukoili juuri sitä ja lupasi rukoilla vielä kotonaankin puolestani. Kiitin häntä.

  Sinä iltana en saanut lainkaan unta. Jonkin ajan kuluttua koin ikään kuin pienoisauringon laskeutuvan pääni ylle ja siirtyvän hitaasti pääni sisälle. Sieltä se liikkui hitaasti sydämeeni ja säteili sieltä kaikkialle kehooni. Koin valtavaa Jumalan rakkautta, armoa ja voimaa virtaavan kaikkialle kehooni. Silloin pelko huomisesta katosi ja nukahdin. Lepäsin koko yön kuin Herran käsissä.

  Seuraavana aamuna herätessäni oli viimeisen päivän aamu asunnossani. Olin rahaton, työtön ja minulla oli vain yksi matkaleima käyttämättä HKL:n 10 matkan sarjalipussa. Rukoilin johdatusta. Kohta sen jälkeen soi puhelin ja eräs mies soitti minulle. En aluksi tuntenut häntä, koska emme olleet kovin tuttuja ja viime tapaamisestammekin oli jo kulunut kuukausia.

  Hän oli tosiuskovainen Leonard, jonka kotikokouksessa olin kerran käynyt Jeesustalon väen kanssa siihen aikaan kun hän asui vielä Turussa. Koska hän tunsi Hurstin Veikon ja Lahjan, joille olin antanut puhelinnumeroni, niin hän oli varmaan saanut sitä kautta puhelinnumeroni tuohon asuntooni.

  Leonardilla oli yllättävä asia. Hän kysyi: ”Leif, olin vaimoni ja erään Hiljan kanssa äsken rukouksissa ja sain sinut sydämelleni. Voisitko tulla nyt tänne viimeistään tunnin sisällä.” Vastasin, että voin toki, sillä olen juuri pakannut kaikki tavarani mitä omistan, pieneen laukkuun ja tulen sinne alle tunnissa. 

  Asunto oli Fredrikinkadun varrella olevassa kerrostalossa, liki nykyistä Kamppia. En ollut aiemmin käynyt siellä. Tultuani sinne sovitussa ajassa, minua pyydettiin istuutumaan ja Leonard kertoi syyn: ”Leif, minä ja vaimoni olemme jonottaneet kaupungin vuokra-asuntoa Turusta juuri valmistuneesta kerrostalosta ja saimme sieltä soiton, että meidän pitää mennä sinne vielä tänään paikan päälle allekirjoittamaan klo 16 mennessä vuokrasopimus, muuten jonotus raukeaa ja sen sitten saa seuraava jonossa oleva.”

  Leonard jatkoi: ”Olemme asuneet tässä kaksiossa rakkaan uskonsisaremme Hiljan luona ja auttaneet häntä, sillä hän on alaraajahalvaantunut, eikä pysty itse nousemana sängystä, eikä menemään sänkyyn. Emme tahdo jättää häntä ilman apua ja siksi rukoilimme yhdessä Herran edessä kysyen, että kenet hän tahtoo johdattaa auttamaan Hiljaa. Hilja jonottaa Koskelan sairaskotiin ja voi päästä sinne minä päivänä tahansa. 

  Saimme vaimoni kanssa mieleemme sinut ja olin saanut puhelinnumerosikin, niin siksi soitimme sinulle. Jos suostut ottamaan tämän työn vastaan, niin sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin nostaa aamulla Hilja vuoteesta istumaan sohvalle, toimia hänen pappinaan ja nostaa illalla hänet takaisin vuoteeseen. Täällä käy joka päivä kodinhoitaja valmistamassa ruuan Hiljalle ja sinulle. Hän kylvettää silloin Hiljaa ja siivoaa huoneiston. Saat asua ilmaiseksi toisessa huoneessa nyt kun olet täällä.”

  Vastasin hänelle: ”Huomaan tämän tulevan Herralta ja siksi otan tehtävän vastaan. Olen työskennellyt nuorena varastossa ja nostellut itseni painoisia säkkejä, joten osaan ottaa oikealla tavalla otteen Hiljasta.” Se rauhoitti Hiljaa, rukoilimme lyhyesti ja Leonard lähti saman tien vaimonsa kanssa junalla Turkuun ja he saivat sieltä sen jonottamansa asunnon. Vierailin siellä vuosia myöhemmin. Se sijaitsi Iltatähdentien varrella, Iso-Heikkilässä. Oikein siisti ja luonnonkauniilla paikalla oleva kerrostaloasunto, muistaakseni IV krs.:ssa.  

  Niinpä asuin Hiljan luona ja autoin häntä kuten oli neuvottu. Hilja oli kookas ja painoi 90 kg. Pystyin hyvin nostamaan hänet sohvalle ja takaisin sänkyyn. Hän oli 76-vuotias ja ollut uskossa jo noin 60 vuotta. Hänellä oli muistaakseni kuusi aikuista lasta, kaksi poikaa ja neljä tytärtä. Tytärten peitenimet olivat Hellä, Hilla, Heli ja Heljä. Tapasin niihin aikoihin sisaruksista vain nuorimman pojan, peitenimeltä Eeli, joka oli tuolloin noin 40-vuotias. Kaikilla heillä oli omat perheensä, joten kukaan heistä ei joutanut auttamaan riittävästi äitiään.

  Muistan miten Hilja kantoi päivittäin rukouksin Eeli poikaansa, joka oli hänelle kaikkein rakkain siksi, että tämä oli luopunut uskostaan muutettuaan USA:han, Floridaan, jossa hän toimi kiinteistönvälittäjänä. Noissa töissä on ilmeisesti vaikeaa säilyttää hyvä omatunto ja ilman hyvää omaatuntoa ei voi olla uskossa. Hilja kertoi saaneensa vuosia sitten profetian kautta ilmoituksen siitä, että jos hän rukoilee väsymättä Eelin puolesta, niin Herra tuo tämän takaisin uskon tielle, mutta vasta sitten kun Hilja on jo nukkunut pois. Autoin Hiljaa Eelin puolesta rukoilemisessa ja sain nähdä profetian toteutumisen. 

HILJATÄDIN KOTIINKUTSU JA EELIN UUDISTUS

  Ehdin auttaa Hiljaa asunnossaan vajaat 2 viikkoa, kunnes hän sai paikan Koskelan sairaskodissa. Sain luvan asua toistaiseksi Hiljan asunnossa. Etsin työpaikkaa, jonka lopulta myös sain. Kerron siitä myöhemmin. Käydessäni tapaamassa Hiljaa sairaskodissa, hän kertoi, että hänelle syötetään liikaa lääkkeitä. Kun hän laittoi pillereitä salaa kukkapurkin juurelle, niin hoitaja huomasi sen ja sen jälkeen lääkkeet laitettiin hänen ruoka-annoksiinsa. Hän sanoi lääkkeiden vievän muistin ja tekevän hänen olonsa hyvin heikoksi.

  En voinut muuta kuin rukoilla Hiljan puolesta, sillä en voinut valvoa sitä, mitä lääkkeitä hänelle syötettiin vastoin hänen tahtoaan ruuan mukana. Herra kuuli rukoukseni ja sain muutama päivä myöhemmin kuulla, että Lahja Hursti oli saanut enkelinäyn, jossa hänelle ilmoitettiin Hilja Altaan olevan Koskelan sairaskodissa, määrätyssä huoneessa vuodepotilaana. Lahja kertoi enkelin sanoneen hänelle: ”Ota viiniä ja ehtoollisleipää mukaan. Tarjoa Hiljalle Pyhä Ehtoollinen ensi tiistaina, sillä Herra ottaa hänet sen jälkeen kotiin.”

  Sain myöhemmin kuulla, että Lahjan käytyä tarjoamassa Hiljalle Pyhän Ehtoollisen juuri sinä iltana, oli Hilja nukkunut pois seuraavana yönä. Noin tarkkaan rakas taivaallinen Isämme oli viimeiseen asti pitänyt hyvää huolta tuosta vanhurskaasta lapsestaan! Hiljan lapset saivat ilmoituksen äitinsä pois nukkumisesta ja koska tuo suku oli hyvin temperamenttista, sain kokea yhtä sun toista. Sisarukset olivat päättäneet määrätä Eelin uskotuksi mieheksi perunkirjoitukseen, koska tällä oli paras kokemus kiinteistöasioista.

  Koska vettä on virrannut jo niin paljon Aurajoessa tuon tapahtuman jälkeen ja asianomaiset ovat jo saaneet kutsun ikuisuuteen, niin voin hieman kertoa mitä erikoista tapahtui heti Hiljan kuoleman jälkeen. Kerron tämän siksi, että vain siitä selviää miten ja millä tavoin Kaikkivaltias toimi Eelin kohdalla, jotta tämä palaisi takaisin uskontielle ja saisi armon palata takaisin väärältä tieltä Lunastajansa luo. Eeli tuli nopeasti Floridasta Hesaan ja suri paljon rakasta äitiään.

  Hän oli aivan kalpea itkustaan, eikä kyennyt syömään juuri mitään. Hänen sisaruksensa soittivat joka päivä aamusta iltaan saadakseen hänet käsiinsä. He alkoivat taistella siitä, kuka heistä minkäkin huonekalun saisi.

  Eeli sanoi, ettei voi hyväksyä, että sisarukset alkoivat heti taistella Hiljan omaisuudesta, eivätkä kunnioittaneet äitinsä muistoa. Samuel sanoi, ettei hän tahdo lanttiakaan, vaan aikoo palata USA:han niin pian kuin mahdollista. Eräänä päivänä eräs hänen siskoistaan soitti noin 16 kertaa yrittäen saada Eelin langan päähän.

  Hän sanoi minulle, että niin pian kun hän näkee Eelin, hän ampuu tämän siihen paikkaan! Kerroin Eelille siitä ja sanoin ettei hänen siskonsa voi sitä tarkoittaa. Eeli vastasi: ”Tunnen hänet hyvin ja tiedän, että hän aina tarkoittaa juuri sitä mitä sanoo!” Että sellainen sisko.

  Eeli alkoi stressaantua siinä määrin, että meni Meilahden sairaalaan ja pyysi huonolla Suomen kielellä rahoittavaa lääkettä, koska ei ollut kyennyt syömään mitään moneen päivään, koska ruoka ei pysynyt vatsassa. Hänellä oli näet ripuli pelkästä stressistä! Hoitaja teki väärän arvion. Hän luuli Eelin käyttäneen huumeita ja ohjasi tämän erilliseen huoneeseen ja lukitsi tämän sinne. Eeli ihmetteli, että mitä ihmettä nyt on tekeillä? Hän raotti verhoa ja näki kyseisen hoitajan täyttävän isolla säiliöllä varustettua rokotepiikkiä. Eeli kauhistui ja ajatteli, että jos häntä rokotetaan sillä, niin hän voi kuolla!

  Eeli avasi ikkunan, joka johti pihalle ja hyppäsi sen kautta ulos. Hän juoksi potilaan vaatteet ja kengät jaloissaan taksiasemalle ja ajoi takaisin asunnolle, missä asuin ja missä hänkin yöpyi. Näin miten järkyttynyt hän oli kertoessaan tuon minulle.

  Sitten hän otti nopeasti kylpyhuoneesta kaikki tavaransa, deodorantit yms. ja pakkasi vauhdilla laukkunsa ja sanoi: ”Nyt minä menen lentoasemalle ja lennän takaisin USA:han ja annan sisarusteni hoitaa hommat!” Minua hieman hymyilytti ja sanoin hänelle: ”Et kai sinä aio matkustaa noissa valkoisissa potilaan vaatteissa sinne?” Hän itsekin, kamera kaulassaan, tajusi koomisen tilanteen ja vaihtoi äkkiä omat vaatteensa ylleen. Sitten hän sanoi minulle hyvästit, kiitti kumartaen ja lähti nopeasti ulos.

  Kohta Eelin lähdön jälkeen soi ovikello ja kaksi poliisia tuli asunnolle. He kysyivät, että asuuko Eeli täällä. Vastasin, että asuu. He sanoivat saaneensa ilmoituksen siitä, että Eeli oli anastanut potilaan vaatteet ja kengät, mutta jos hän palauttaa ne 2 pv aikana Meilahden sairaalaan, niin asia on sillä loppuun käsitelty. Lupasin kertoa sen Eelille ja poliisit poistuivat paikalta.

EELI NÖYRTYY JA TEKEE PARANNUKSEN

  Noin tuntia myöhemmin Eeli palasi pää riipuksissa lentoasemalta ja sanoi, ettei saanutkaan poistua maasta, sillä hänen nimiinsä rekisteröidylle autolle on määrätty parkkisakkoja, jotka pitää ensin selvittää viranomaisten luona ja maksaa pois. Sanoin kahden poliisin etsineen häntä sillä välin kun hän oli menossa lentoasemalle. Silloin Eeli murtui sanoen: ”Nyt minä luovutan. Leif käydään tähän vuoteen viereen polvillemme. Pyydän, rukoile puolestani, sillä minä tahdon palata takaisin Jeesuksen luokse. Olen ollut jo kauan luopiona.”

  Koin siinä hetkessä väkevän armon ja rakkauden Hengen läsnäolon. Kiedoin käteni Samuelin hartioiden ympärille, julistin hänelle synninpäästön Jeesuksen Nimessä ja veressä, ja toivotin hänet lämpimästi tervetulleeksi takaisin Hyvän Paimenen luo. Katumuksen kyyneleet muuttuivat iloksi.

  Eelin palattua takaisin USA:han, hän ei enää omantunnonsyistä johtuen voinut harjoittaa kiinteistönvälittäjän tointaan. Koska suuret tulot loppuivat, otti hänen vaimonsa avioeron ja muutti heidän tyttärensä kanssa muualle. Eeli muutti takaisin Suomeen, enkä ole sen koommin kuullut hänestä mitään. Tuon viime mainitun kuulin hänen vanhimmalta sisareltaan. Uskon kaiken olevan hyvin Eelin kohdalla, koska hän alkoi ottaa uskon asiat todesta! 

YÖVARTIJANA ELANNON AUTOHALLEILLA

  Sain asua Hiljan asunnossa aina vuoden 1975 loppuun saakka. Ei onneksi kestänyt kauan etsiä töitä, sillä sain työpaikan Sörkästä. Se oli siksi minulle sopimatonta, että jouduin toimimaan vuorotellen ilta- tai yövartijana. Se ei sopinut minulle ollenkaan.

  Toimin vuoden 1975 kaksi viimeistä kuukautta teollisuusvartijana STV:n palveluksessa. Työpaikkanani olivat Elannon Autohallit ja asuinkiinteistöt Hesan Sörnäisissä. Se oli kahdessa mielessä hyvin rankkaa. Joka toinen viikko oli yövuoroviikko ja kahtena kolmesta viikonlopusta piti työskennellä 12 h:n yövuoroja. 

   Eräs toinen yövartija sanoi työskennelleensä jo vuosia, mutta ei ollut koskaan tottunut yövuoroihin, vaan aina nukahtanut tuokioksi aamuöisin klo 2-3 välillä, silloin kun kaupunki oli hiljaisin. Hän siis nukahti muutaman minuutin ajaksi. Me teollisuusvartijat saimme 3 pv koulutuksen tehtäviimme ja siihen sisältyi kumipampun käytön opastus. En silti kertaakaan käyttänyt sitä.

  Eräänä yönä sain soiton Elannon asuinkiinteistöstä, että ala-aulassa on eräs miessakki juopottelemassa ja että minun pitää mennä heti häätämään heidät sieltä ulos. Lupasin mennä sinne heti. Rukoilin ensin apua ylhäältä ja sitten menin sinne. Siellä oli noin puolitusinaa miestä ja osa heistä kännissä.

  Kun avasin ulko-oven kumipamppu toisessa kädessäni ja sanoin heille hymyillen: ”No niin pojat, nyt on aika lähteä täältä muualle.” Silloin selvin heistä sanoi: ”Tuolla miehellä on pahat mielessä, kun se noin hymyilee, joten lähdetään äkkiä pois.” He lähtivät saman tien ulos ja minä palasin takaisin vartiopaikalleni.

 

HYASINTTI-IHME

  Jouduin ensi kertaa elämässäni olemaan töissä jouluaattoyönä klo 23 asti. Kun istuin vartiopaikallani Elannon Autohallien sisään käytävän vieressä olevassa kopissa, niin illan mittaan rukoilin Herraa näin: ”Voi rakas Vapahtajani, on tosi masentavaa joutua olemaan töissä tänä yönä. Voi jospa sinä ilahduttaisit minua antamalla minulle vaikka joulukukan, hyasintin.”
  Kuulin sydämessäni kysymyksen: ”Minkä värisen tahdot?” Pohdin mielessäni: ”Valkoinen merkitsisi lahjavanhurskautta, sininen sinun uskollisuuttasi ja vaaleanpunainen sitä, että rakastat minua.” Jatkoin puhettani hänelle sanoen: ”Siksi jätänkin nyt kukan värin valinnan Herra sinulle.” Saatat arvata minkä värisen hyasintin hän minulle toi.

  Klo 22:30 kuulin korkokenkien kopinan lähestyvän vartiokoppiani ja kuinka ollakaan myymäläautojen kaunein myyjätär tuli luokseni valtavan suuri, korkea ja säännöllinen vaaleanpunainen hyasintti käsissään ja sanoi: ”Tässä on sinulle joulukukka lahjaksi!” Olin kuin halolla huitaistu hämmästyksestä, sillä en ollut aiemmin, enkä sen jälkeenkään nähnyt niin suurta ja täydellisen kaunista, vaaleanpunaista hyasinttia! Otin sen vastaan lämpimästi kiittäen. Pian paljastui syy saamaani lahjaan. Hän nimittäin lahjoi minut sillä.

  Nainen pyysi: ”Saanko mennä autooni ja ottaa sieltä muutaman pullon olutta?” Oli kiellettyä päästää sinne autohalliin ketään normaalin työajan ulkopuolella. Meitä oli erityisesti kielletty päästämästä ketään iltaisin sisälle myymäläautoihin. Ymmärsin tuon yksinhuoltajanaisen murheen, etenkin sinä jouluaattoyönä ja sanoin: ”Mene rauhassa ja ota niin monta olutpulloa kuin jaksat kantaa”. Eipä tarvinnut kahdesti sanoa, kun hän jo mennä kipitteli autolleen mumisten mennessään: ”Voi kiitos sulle kulta rakas.”

  Jokainen myyjätär pystyi menemään vain siihen autoon, jonka kassasta hän itse vastasi, samoin sen tuotteista, joten en oikeastaan tehnyt mitään väärää salliessani naisen mennä sinne. Maailmassa on paljon turhia kieltoja. Hän palasi pian autoltaan ja kiitti minua vuolaasti. Hän poikkesi sisälle koppiini, katsoi seinälle laittamaani joulukorttia, jossa luki raamatunjae Room. 10:4. 
”Kristus on Lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo!”

  Hän luki sen ja sanoi: ”Kaunis kortti. Olen huomannut sinun lukevan Raamattua täällä kopissasi. Minäkin luen Raamattua ja voinko tulla näyttämään sitä sinulle?” Vastasin: ”Sepä mielenkiintoista! Tule toki!” Koska hän asui aivan viereisessä talossa, niin hän tuli jo 10 min päästä ja näytti minulle Raamattunsa sanoen: ”Olen lukenut vain Jobin kirjaa, koska se on lohduttanut minua, joka olen joutunut elämässäni niin paljon kärsimään. Mieheni jätti minut ja jouduin taloudelliseen ahdinkoon.”

  Huomasin sivujen Jobin kirjan kohdalla rypistyneen siksi, että niiden päälle oli vuodatettu paljon kyyneleitä. Sanoin naiselle: ”Rakas ystäväni, minulla on sinulle hyvä sanoma: Vaikka miehesi on hyljännyt sinut, niin rakastava Jumalamme ei ole sinua hyljännyt. Hän käytti sinua juuri äsken välikappaleenaan, kun toit minulle tuon ison hyasintin, sillä olin juuri sitä ennen rukoillut sellaista Häneltä.”

  Nainen kuunteli minua kyyneleet silmissään. Kysyin, että mistä ihmeestä noin valtavan kokoisia hyasintteja saa ostaa? Hän sanoi, ettei tiedä, mutta että Elannosta hänelle annetaan lahjaksi joka jouluaatto kaikkein kaunein ja suurin hyasintti. Kerroin sen valtavan koon ja täydellisyyden olevan hänelle todistuksena rakkaan Jumalamme valtavasta ja täydellisestä rakkaudesta häntä ja nyt tänä iltana minuakin kohtaan. Hän uskoi tuohon sanoman!

  Nainen oli todella yllättävän kaunis, sinisilmäinen, pitkät mustat hartioille ja alemmaksikin ulottuvat hiukset, kauniit kasvot ja vartalo sopusuhtainen. Hän oli myös empaattinen ja rakastettava. Siksi ihmettelin suuresti, että millainen se mies mahtoikaan itse olla, joka saattoi hyljätä tuonkaltaisen aarteen, vai oliko hän kenties jäänyt leskeksi?

YLLÄTTÄVÄ PUHELINSOITTO VARTIOKOPPIIN

  Eräänä iltana sain puhelinsoiton eräältä instrumentti-insinööriltä, jonka olin kerran tavannut Strömbergillä työskennellessäni. Menin kerran työtehtävissä hänen luokseen ja esitettyäni työasian, kerroin kahden kesken ollessamme, että Jumala rakastaa häntä ja että Jeesus Kristus on kuollut hänen puolestaan Golgatan ristillä. Käytän miehestä ja hänen vaimostaan peitenimiä Kalle ja Elli.  Kalle oli ottanut selville, missä työskentelin ja saatuaan numeroni, soitti minulle. Ainoasta tapaamisestamme oli kulunut jo noin kaksi vuotta.

  Kalle sanoi: ”Muistatko minut, instrumentti-insinöörin Strömbergiltä, jolle kerran kerroit, että Jumala rakastaa minua?” Vastasin: ”Muistan sinut. Sinä kuuntelit minua sanomatta sanaakaan ja hymyilit minulle.” Kalle sanoi: ”Nyt minulla on suuri ongelma. Minulla ja Ellillä on kaksi pientä lasta ja Elli on joutunut Hesperian mielisairaalaan, suljetulle osastolle. Hän joutui psykoosiin siksi, että opiskeltuaan Ateneumissa, kurssin vetäjä päätti, että heistä otetaan luokkakuva, jossa kaikki ovat alasti. Elli on niin ujo ja herkkä, että sairastui siitä psyykkisesti.”

  Kalle jatkoi ahdistuneena: ”Minun omat voimani ovat lopussa, koska joudun työskentelemään vaativissa tehtävissä Strömbergillä ja toimin myös talkkarina asuintalossani iltaisin ja viikonloppuisin. En olisi muuten saanut tätä vuokra-asuntoa Helsingin keskustasta. Kahden pienen lapsen hoito kaiken tuon lisäksi on käynyt minulle ylivoimaiseksi. Siksi pyydän sinua: ’Lähtisitkö kanssani tapaamaan Elliä mielisairaalaan ja voisitko auttaa häntä tervehtymään?’ ”

  En luule itsestäni liikoja ja siksi rukoilin hetkisen hiljaa, saadakseni ohjeen Vapahtajaltani. Sitten vastasin: ”Minä en voi auttaa häntä, mutta jos kerron hänelle Jeesuksesta, niin kaikki on mahdollista. Tulen mielelläni kanssasi. Sovitaan aika, joka sopii meille molemmille.” Sovimme ajan ja menimme sinne yhdessä tapaamaan Kallen vaimoa. Minulla ei olisi ollut lupa mennä sinne, koska se oli suljettu osasto, jonne vain potilaiden lähiomaisilla oli lupa tulla. Herra järjesti, että hoitajat olivat kahvitauolla ja pääsimme osastolle.

  Sillä osastolla oli vain nuoria naisia. Tultuamme sisälle, syöksyi joukko kauniita nuoria naisia luoksemme ja eräs heistä tuli heti halaamaan minua ja sanoi olevansa niin yksinäinen. Sanoin, että tulin tapaamaan Kallen kanssa vain hänen vaimoaan ja että voimme jutella hieman myöhemmin. Kun näin Ellin, huomasin heti hänen silmistä, että häneltä puuttui ymmärryksen valo. Olin matkalla rukoillut Sanaa Raamatusta ja saanutkin sen. Siksi pyysin Elliä polvistumaan tuolin viereen ja luin sitten saamani jakeet Joh. 10:10-11.

”10. Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys. 11. Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä.” 

  Sen luettuani selitin Ellille, että Jeesus Kristus on tuo Hyvä Paimen, joka kuoli kaikkien puolesta Golgatan ristillä, myös Ellin puolesta ja että Elli on hänen rakas lampaansa, jonka hän nyt parantaa. Sitten laskin käteni Ellin hartioiden ylle ja rukoilin hänelle apua ylhäältä. Tunsin Pyhän Hengen läsnäolon ja kohta Elli nousi ylös ja sanoi: ”Pahat ihmiset ristiinnaulitsivat Jeesuksen, joka on minun Hyvä Paimeneni.” Näin silloin Ellin silmistä, että niihin oli palannut takaisin ymmärryksen valo. Halleluja!

  Sanoin Ellille: ”Olet oikeassa. Onneksi Jeesus on noussut kuolleista ja pitää sinustakin hyvää huolta. Hän paransi jo sinut.” Sitten sanoin Kallelle: ”Saat nähdä, että Elli pääsee pian kotiin.” Kalle oli aiemmin sanonut, että se veisi aikaa ainakin 6 kk, sillä psykiatrin mukaan Ellin psyyke oli niin pahoin vaurioitunut. Lähdettyämme sieltä pois ja palattuamme töihimme, sain kahden viikon päästä puhelinsoiton Kallelta. Elli oli jo päässyt kotiin! Kävin tapaamassa tuota perhettä hieman myöhemmin ja iloitsin siitä hyvästä, mitä Jeesus oli heille tehnyt. He menivät pian kumpikin kehotuksestani uskovien upotuskasteelle.

JOHDATUS UUTEEN TEHTÄVÄÄN

  Sain asua asunnossa vain vuoden 1975 loppuun asti. Siksi olin irti sanoutunut työstäni STV Oy:ssä (Suomen Teollisuuden Vartiointi Oy). Olin siihen aikaan pohtinut, että kumpi lepopäivä olisi Yehowalle mieleen, sunnuntai vai ns. juutalaisten sapatti? Useimmat kristityt viettävät sunnuntaita lepopäivänä ja jotkut harvat kristityt, kuten adventistit viettävät lauantaita eli juutalaisten sapattia lepopäivänään. En ollut löytänyt Raamatusta selvää opastusta siihen, kumpi olisi oikein ja mielestäni molemmat eivät voi olla oikein.

  Rukoilin asiaan opastusta seuraavasti: ”Rakas Vapahtajani Jeesus Kristus. En tiedä, kumpi noista lepopäivistä on oikea, mutta sinulla on Suomessa varmaan useita jo kauan uskossa olleita opetuslapsia, joille tämä asia on kirkastunut, joten lähetä joku heistä opastamaan minua siten, että hän samalla osoittaa sen Raamatusta. Kiitos! Aamen.”

  Pari päivää ennen vuodenvaihdetta kävin Vartiokylän Jeesus-talolla. Siellä oli eräs vanha mies nimeltä Antti Hartikka. Emme olleet aiemmin tavanneet. Hän tuli luokseni ja kuiskasi korvaani: ”Hei Leif. Sain sydämelleni kertoa sinulle eräästä Raamatun totuudesta, jota useimmat täällä eivät ole vielä kypsiä ottamaan vastaan. Voinko tulla luoksesi joku päivä keskustelemaan siitä?”

  Sanoin, että sopiihan se ja hän tuli vuoden viimeisenä päivänä, jolloin minun piti muuttaa pois asunnostani. Hän aloitti keskustelun sanomalla: ”Jotkut kristityt ihmettelevät, mikä päivä on oikea lepopäivä: sunnuntai vai lauantai eli juutalaisten sapatti. Sain tehtäväkseni opastaa sinua tässä asiassa.”

  Hän sanoi, että tahtoo näyttää Raamatun avulla kumpi niistä on oikea, ja ettei hän tahdo mitään muutakaan opillista asiaa perustella millään muulla kuin Raamatulla. Vastasin hänelle, että hän on nyt tullut Pyhän Hengen johdossa opastamaan minua. Kerroin että olin juuri rukoillut tätä asiaa ja pannut ehdoksi sen, että henkilön, jonka Herra lähettää opastamaan tässä asiassa, pitää voida perustella se yksinomaan Raamatulla. Hän alkoi aivan Raamatun alusta ja jatkoimme sieltä uuden Liiton Kirjoitusten loppuun.

  Minulle tuli selväksi, ettei juutalaisten pyhittämää lepopäivää ole kumottu, vaan se on jopa vahvistettu esim. jakeissa Matt. 5:17-20. Raamatusta ei löydy ainuttakaan kohtaa, mikä tukisi sunnuntain viettoa lepopäivänä. Sapatti tai sen vietto ei kuitenkaan pelasta ketään, vaan pelastuksen ainoa perustus on usko siihen lunastustyöhön, jonka Jeesus Kristus suoritti meidän puolestamme kuollessaan Golgatan ristille ja noustuaan kuolleista kolmen päivän jälkeen.

  Oikean sapatin vietto on silti otollista Yehowalle ja meidänhän tulee pyrkiä kaikessa miellyttämään häntä. Sapatti alkaa perjantai-illan auringonlaskusta ja päättyy lauantai-illan auringonlaskuun. Juuri siitä lähtien olen pyrkinyt viettämään sapattia lepopäivänä ja kokenut suuria siunauksia sen johdosta.

  Kerroin Antille, että minun tulee muuttaa sinä iltana pois asunnostani ja hän pyysi minua lähtemään hänen kanssaan Turun Paattisiin. Hän vuokrasi erään omakotitalon yläkerran maaseudulta, jonka omisti Rantala niminen perhe. Laadimme siellä kirjasen käsikirjoituksen Ilmestyskirjan aiheesta: ”Kuka on Ilmestyskirjan Peto?”

  Tutkimme yhdessä Raamattua ja minä toimin kirjurina ja tekstasin 112 sivua lyijykynällä A4-kokoisiin arkkeihin. Siihen kului 2 kk, sillä Antti oli tutkinut tuota aihetta Raamatusta jo noin 4 vuoden ajan. Hän otti siitä Turun Yliopiston kopiokoneella 50 kpl:n painoksen ilmaisjakeluun. Minulle jäi yksi niistä, jonka jäljensin saarnaajan Raamatun marginaaleihin.

  Sen jälkeen vietin muutaman päivän Hartikan omakotitalon yläkerrassa, Kyrön Karinaisissa. Rukoilin siellä johdatusta elämääni. Rukoiltuani yksin eräänä aamuna, koin rukouksen menneen läpi taivaan avaruuksista ja kerroin siitä Antille ja tämän vaimolle. Pyysin Anttia viemään minut juna-asemalle. Hyvästelin Hartikan vaimon ja Antti vei minut sinne samana päivänä ja matkustin Hesaan.

  Saavuin sinne ja menin Siionseurakunnan iltakokoukseen. Istuessani sen toiseksi viimeisessä rivissä, muuan nuori mies kysyi, että missä olen ollut, kun minua ei ole siellä näkynyt pitkään aikaan. Sanoin olleeni Turussa ja juuri palanneeni sieltä Hesaan. Hän kysyi, että missä aion yöpyä? Vastasin etten tiedä, mutta Herra on varmaan katsonut minulle sopivan paikan. Silloin tunsin ikään kuin voimakentän pyörivän pääni ympärillä.

  Vähän mietittyään mies kysyi: ”Tulisitko luokseni Espoon Tuomarilaan?” Vastasin, että sopii hyvin ja niin me matkustimme heti kokouksen jälkeen lähijunalla Espoon Tuomarilaan. Matkalla hän kertoi asuinkaverinsa juuri seonneen ja joutuneen mielisairaalaan, joten tämän vuode oli nyt vapaana. 

  Asunto oli siisti kaksio aivan rautatieaseman vieressä. Panin merkille, että lavuaareissa ja vessan pöntössä oli tumman ruskeat raidat. Kaveri kertoi sen johtuvan liian rautapitoisesta hanavedestä. En tuntenut tuota miestä lainkaan entuudestaan. Hän oli itse pannut minut merkille kokouksissa ja olin joskus toiminut kokouksen vetäjänäkin. Siksi hän ehdotti minulle asuntoa luonaan.

  Oli näet kylmä talvi ja ”oksasella” olisi tullut vilu. Mies toimi postinjakajana aamupäivisin. Oltuani siellä vain kaksi yötä, menin kolmantena päivänä metsään erään puun alle rukoilemaan johdatusta ja sain sydämeeni sanat: ”Lähde uskossa etsimään asuntoa Hesasta, Uskovien Asunnonvälitystoimistosta, niin että voin parantaa sen mielisairaan miehen ja palauttaa hänet kotiinsa.”

POISTUIN ASUNNOSTA TEHDEN TILAA SILLE SAIRAALLE

  Ymmärsin silloin syyn tuon asunnon saamiseen ja kirjoitin kaverille lapun, jossa kerroin syyn poislähtööni, laitoin sen oheen 50 mk setelin ja kiitin häntä yösijasta. Lähdin asunnosta hänen poissa ollessa ja sain alivuokralaisasunnon Fredrikinkatu 30:ssä, erään iäkkään juutalaisen leskirouvan isosta asunnosta. Hän ihmetteli, ettei kukaan ollut huolinut sitä siistiä asuntoa ja oli jo 4.3.1976. Kerroin hänelle sen johtuvan siitä, että asunto oli tarkoitettu minulle. Sitä hän ihmetteli.

  Vuokra oli 360 mk/kk eli keskitasoa ottaen huomioon, että huone oli kalustettu ja siihen kuului oma wc. Opin pitämään tuosta mukavasta leskestä nimeltä Braine Berlin. Näin huoneeni kirjahyllyssä Tooran eli viisi Mooseksen kirjaa hebreaksi. Sen johdosta kysyin Brainelta, että onko hän juutalainen. Braine kutsui minut olohuoneeseensa ja kertoi elämänvaiheistaan, miten hän oli miehensä kanssa joutunut pakenemaan Saksasta. Koska he olivat kokeneet vainoa, niin he eivät halunneet saada lapsia näin pahaan maailmanaikaan. He olivat siis lapsettomia. 

  Braine piti minua kuin poikanaan, kun kerroin hänelle viettäväni sapattia lauantaisin. Hänellä oli tapana tuoda minulle sapattina 4 voileipää, ison mukillisen teetä ja hopeisen sokerikon, jossa oli hopeiset ottimet palasokerien ottamista varten. Ne hän toi pienellä pöydällä, jossa oli pyörät jaloissaan. Toisinaan hän tarjosi ne minulle olohuoneessaan. Kerroin hänelle toisinaan omasta elämästäni. Kerran, kun olin kertonut lauantaina hänelle eräästä ihmeestä, jonka Israelin Pyhä oli minulle tehnyt, löi kello tasan 17. Hän sanoi: ”Sen täytyy olla totta, koska kello löi heti sen lopuksi tasalyönnit.”

  Sain työpaikakseni metalli- ja puutyönopettajan viransijaisuuden Espoon Tapiolasta. Opetin siellä 7. ja 8. luokkalaisille pojille noiden oppiaineiden lisäksi myös koneenpiirustusta. Rehtorina toimi 2 m pitkä pohjalaismies, joka oli rukoillut viransijaiseksi tunnustavaa kristittyä miestä ja hän iloitsi suuresti saadessaan tietää minun olevan rukousvastaus. Pidin siellä myös vuorollani aamunavauksen, josta etenkin tyttöoppilaat pitivät, koska soitin sen lopuksi The Aaltos yhtyeen hyvän laulun ”Saul, vieläkö sä kuljet etsien…”.

  Rehtori kuului rukoilevaisiin ja olin kerran hänen kotikokouksessa rukoilemassa. Se oli hauska reissu siten, että olin ostanut Pelastusarmeijasta kengät, joiden pohjat olivat kiinni vain liimalla. Sinä iltana satoi. Ihmettelin, että oli niin kevyt kävellä, kunnes kotona vasta huomasin, että kengän pohjat olivat pudonneet kadulle. 

  Koulussa sattui sellainenkin kommellus, että rehtori unohti siirtää palkat meidän opettajien tileille. Eräs naisopettaja sanoi kaikkien kuullen, ettei hän tule töihin ellei palkkaa tule seuraavana päivänä. Rehtori pyysi anteeksi ja lupasi tehdä niin. Tuosta syystä johtuen minäkään en kyennyt maksamaan vuokraani seuraavan kuun alussa.

  Kerroin syyn Brainelle ja sanoin pyytäväni seuraavana päivänä rehtorilta ennakkoa voidakseni maksaa vuokran. Rehtori antoi lompakostaan minulle käteisenä 500 mk, joten pystyin maksamaan vuokran, bussiliput ja ostamaan ruokaakin. Koulupäivinä sain ruuan koulun ruokalasta. Palkka tuli tilille näet vasta 3 pv myöhemmin.

  Sitä seurasi kuukauden mittainen työttömyysjakso, kunnes sain työpaikan työmestarin sairasloman sijaisena Lääninvankilassa, Sörnäisissä. Kyseessä oli Kilpimaalaamo, jossa henkirikoksen tehneet saivat työskennellä pientä korvausta vastaan. Siellä päällystettiin ja lakattiin tienviittoja ja autojen rekisterilaattoja. Minun piti etukäteen tutustua miesten rikosrekisteriin ja huomasin erään olevan paloittelumurhasta ja joidenkin kärsivän taposta elinkautista. Heidän oli mielenterveyden vuoksi hyvä tehdä säännöllistä työtä.

  Ennen työhön menoa minulle ehdotettiin revolverin ottamista lanteilleni, sillä alaiseni eivät olleet mitään pyhäkoulupoikia. Kysyin hiljaa asiaa Herralta ja hän vastasi: ”Et tarvitse sitä, sillä minä suojelen sinua.” En ottanut asetta ja muut työmestarit kunnioittivat minua, koska heillä kaikilla oli ase vyöllään.

  Kun kerroin olevani tunnustava kristitty, joka luotan Herran Jeesuksen apuun enemmän kuin aseeseen, niin he ehdottivat, että menisin päivittäin juttelemaan vankien kanssa. He tiesivät kertoa jopa 20 vuoden kokemuksella, että vain ne vangit, jotka tulevat uskoon, eivät enää uusi rikoksiaan. Mutta muut tekevät jälleen rikoksia ja tulevat yhä uudestaan takaisin vankilaan.

  Paluuseen oli eräänä syynä se, että vuosia vankilassa ollessaan vangit tulivat tutuiksi keskenään ja halusivat takaisin kavereittensa luo. Eräskin heistä sanoi tekevänsä ryntöryöstön heti vapauduttuaan. Kysyin työmestareilta, että mitä se tarkoittaa. He sanoivat, että vanki ryöstää ensimmäisen vastaantulijan heti vapauduttuaan ja että niin on toisinaan myös käynyt. Myös vangit kaipaavat ystäviä ja jos niitä löytyy vain vankilasta, niin he palaavat sinne takaisin.

  Erään kerran todistin kahdelle vangille työmaalla ja he puhuivat hieman ivallisesti minulle. En tiennyt, että takanani oli puhetta seurannut kaikkein vaarallisin vanki. Hän oli varsin komea nuori mies, valkoinen kihara tukka. Ei olisi uskonut hänen tehneen sellaista rikosta, mistä hän kärsi elinkautistaan. Hän puuttui keskusteluun ja sanoi: ”Älkää pojat pilkatko häntä, sillä hän puhuu teille täyttä asiaa!”

  Silloin ymmärsin pelastussanoman puhutelleen häntä. Pidin joka päivä tunnin hartaustilaisuuden vankilan kryptassa. Sain yleisavaimen käyttööni ja luvan hakea sinne kaikki halukkaat vangit. Ruokatunti kesti 1 h 15 min ja ehdimme hyvin syödä 15 min:ssa.

  Tiesin myös syyn siihen, miksi minut johdatettiin juuri tuohon työhön. Eräs rikoksia tehnyt kaveri, joka oli tullut uskoon Hesan Siionseurakunnassa oli joutunut tuohon vankilaan noin kuukautta aiemmin vanhoista rikoksistaan ja hän oli pyytänyt minua käymään vierailulla hänen luonaan, koska hänellä ei ollut muita ystäviä. Sanoin, että pyrin tulemaan. 

  Tapasin hänet siellä. Hän joutui psykiatriselle osastolle, vaikka ei ollut sen tarpeessa. Syy sinne siirtoon oli siinä, että hän todisti uskoontulostaan ja oli entisenä jenginjohtajana liian painostava niiden vankien mielestä, joita uskonasiat eivät kiinnostaneet. 

UPOTUSKASTE SALAA VANKILAN KEITTIÖSSÄ

  Käytän tuosta vangista peitenimeä Karl. Olimme evankelioineet yhdessä jo ennen kuin hän joutui vankilaan. Siksi tiesin hänen todella muuttuneen. Hain hänet yleisavaimella joka arkipäivä Kryptaan ja hän sanoi sen olevan päivän kohokohta. Hän toi tullessaan kaksi pienempää ja nuorempaa vankia aina tullessaan. Hän oli johdattanut heidät uskoon.

  Kryptassa kävi myös muita työmestareita ja vankilan toimiston väkeä. Kerran vankilan talousjohtajakin. Eräs työmestari oli hyvä soittamaan kitaraa ja laulamaan. Sitä hän sai myös tehdä. Koin siellä ihmeellistä veljesyhteyttä ja joskus kaipaan sitä aikaa. Karl kysyi kerran minulta, että mitä hän voisi tehdä, kun nuo kaksi nuorta vankia olivat tulleet uskoon ja hän oli pyytänyt iltalomaa vartijan vartioimana, jotta he pääsisivät uskovien upotuskasteelle, mutta siitä oli aina kieltäydytty.

  Neuvoin rukoilemaan Herralta viisautta asian ratkaisemiseksi. Niin hän ilmeisesti oli tehnytkin, koska seuraavalla viikolla hän ja ne kaksi muuta tulivat kasvot ilosta loistaen kryptaan. Kysyin, että mikä on ilon aihe? Karl kertoi kastaneensa pojat isossa satojen litrojen vetoisessa kattilassa vankilan keittiössä! Heh-heh ja Halleluja!

  Se kaksi kuukautta kului umpeen ja viransijaisuuteni päättyi. Minulle tarjottiin vakinaista tointa kerrosta alempana, jossa stanssattiin tieviittojen ja rekisterikilpien aihioita. Olisin muuten ottanut toimen vastaan, mutta kun kävin tutustumassa työpaikkaan, oli siellä niin hirveä meteli, että olisin tullut vähintään puolikuuroksi ajan mittaan. Siksi kieltäydyin kohteliaasti ja aloin rukoilla uuttaa työpaikkaa. Minusta oli alkanut tulla pätkätyöläinen. Taas tuli kuukauden vapaa, mutta sitten tarttui onkeeni iso vonkale 1.10.1976!

AMMATTIKOULUN LUOKANVALVOJANA

  Sain 4 kk:n viransijaisuuden Espoon Matinkylän Ammattikoulussa. Toimi käsitti luokanvalvojan tehtävät ja 10 ammattiaineen teorianopetuksen 7:lle eri luokalle. Olin luokanvalvojana Asentajakoneista I luokalle. Kun menin ensimmäistä kertaa luokkaan, hyvästeli edellinen vasemmistolainen opettaja luokan oppilaat sanoen: ”Ilo on varmaan molemminpuolista.” Pojat huusivat kuorossa: ”Niin on, häivy jo siitä!”

  Silloin tajusin rehtorin maininnan, että hän valitsi minut siksi, että olin juuri työskennellyt Lääninvankilassa ja että tuo poikaluokka ei todellakaan koostu pyhäkoulupojista. Minua hymyilytti.  Kun tarkastelin lähemmin poikia, niin havaitsin osan heistä olleen oppilaina Espoon Tapiolan kansalaiskoulussa 1.4.-30.5.1976. Opetin siellä heille puu- ja metallitöitä sekä koneenpiirustusta. 

  He ihmettelivät sitä, että opettaja seurasi heitä kun he muuttivat koulua. Elämä on ihmeellistä, Eskoseni! Kerronpa erään tapauksen vielä kansalaiskoluajalta Tapiolasta. Erään puutyötunnin jälkeen muuan 13-vuotias oppilas jäi työpajalle muiden poistuttua. Käytän hänestä peitenimeä Niilo. Hän oli pienikokoinen ja ujo poika. Ymmärsin hänellä olevan jotain sanottavaa ja kysyin: ”Niilo, mikä asia on sinulla mielessäsi?”

  Niilo kertoi, että hän oli huomannut puheistani ja käytöksestäni minun olevan aidosti uskovainen, myös siksi, että pidin hyvän aamunavauksen. Hän sanoi ihmetelleensä jo muutaman vuoden ajan erästä tapausta, mikä hänelle sattui silloin kun hän oli saanut mummiltaan lahjaksi pienen polkupyörän. Pyysin häntä kertomaan sen. Hän kertoi, että äiti oli varoittanut häntä ajamasta kovin kauas, koska pyörässä ei ollut valoja.

  Hän oli kuitenkin eräänä iltana ajanut kaverinsa kanssa monen kilometrin päähän. Siellä kaukana sattui, että pyörän takakumi tyhjeni kokonaan! Pyörässä oli pumppu, mutta kun hän pumppasi, niin takakumi tyhjeni sitä mukaa. Kumissa oli iso reikä. Hänen kaverinsa oli jo häipynyt horisontista ja Niilolle tuli hätä, kun alkoi tulla jo pimeä, eikä sivutietä ollut valaistu. Silloin Niilo muisti mumminsa neuvon: ”Jos joudut joskus hätään tai suuriin vaikeuksiin, niin rukoile apua Jeesukselta. Hän auttaa sinua.”
  Niilo kertoi polvistuneensa ja rukoilleensa pyörän vieressä apua Jeesukselta. Sitten hän päätti vielä kerran pumpata takakumia. Kas kummaa, se ei tyhjentynytkään! Hän ajoi ihan normaalisti kotiin asti ja kun hän laittoi pyörän seinustaa vasten, niin kuului vain suhaus ja koko takakumi tyhjeni! Niilo kysyi: ”Auttoiko Jeesus minua siinä?” Sanoin: ”Kyllä hän auttoi. Hän kunnioittaa jokaista, joka hädässään turvautuu häneen.”

  Niilo tuli köyhästä perheestä, eikä ilmeisesti saanut kotona kylliksi ruokaa, koska hän söi aina maanantaisin kolme täyttä lautasellista ruokaa muiden tuijottaessa häntä. Sanoin muille oppilaille: ”Antakaa Niilon syödä rauhassa vatsansa täyteen, sillä siihen on tässä koulussa kaikilla oppilailla oikeus.” Sen jälkeen muut oppilaat eivät enää tuijottaneet Niiloa tämän syödessä. Voi miten rakastettavia oppilaita minulla olikaan tuossa kansalaiskoulussa! Niin oli Matinkylän ammattikoulussakin. Heidän kasvoistaan loisti jo huoli tulevasta. 

OPPILAAT TULIVAT LUOKKAAN TUTIT SUUSSAAN

  Opetin näet ammattikoulussa kahdelle tyttöluokalle Kosmetiikan kemiaa ja Ammattitaloutta. Kaikki oppiaineet olivat teoria-aineita. Kun tulin ensi kertaa luokkaan, huomasin tyttöjen mittaavan minua päästä varpaisiin ja hymyilin. Hymyilin siksi, että heillä oli kaikilla tutti suussa. Siis tutti suussa! En ollut huomaavinani mitään, vaan pidin oppitunnin ihan normaalisti. Seuraavalla tunnilla ei enää tutteja näkynyt.

  Siisti pukeutumiseni miellytti heitä. Pojat eivät juuri kiinnittäneet huomiota pukeutumiseeni. Toisaalta opettajahan on koko luokan silmätikkuna, jota oppilaiden tuleekin katsella ja kuunnella. Opetin Teletekniikan 2-luokalle Ammattitaloutta. Se oli poikaluokka, jossa oli oppilaina mm. kaksi trotskilaista eli äärivasemmistolaista. Juuri heidän kohdalle osui kerran ns. luokan yhteinen tunti, jolloin keskustelun aihe oli vapaa. 

  Kysyin oppilailta ehdotuksia keskustelun aiheeksi. Ilmeisesti he yllättyivät, koska yleensä opettaja määräsi aiheen. Hetkisen odotettuani sanoin: ”No, minä ehdotan keskustelun aiheeksi ’Syyttömän kärsimyksen salaisuus’ ” Luokkaan laskeutui syvä hiljaisuus. Kerroin, että Raamatussa on eräs kirja, jonka kirjoittaja oli Job. Hän joutui kärsimään inhimillisesti katsoen täysin syyttömänä, kunnes lopulta Jumala itse ilmestyi hänelle.

  Kysyin oppilailta, että ovatko he joskus joutuneet kärsimään syyttömästi ja miten he ovat sen kokeneet ja ovatko he silloin kääntyneet Jumalan puoleen rukouksissa apua saadakseen? Virisi mielenkiintoinen keskustelu, josta en enää muista muuta kuin sen, että eräs oppilas sanoi lopuksi: ”Raamattu on näköjään todella mielenkiintoinen kirja, koska siitä löytyy näihinkin asioihin tyydyttävät vastaukset.” 

  Sanoin hänelle: ”Olen kanssasi samaa mieltä.” Kun tunti päättyi, niin minun piti kirjata opettajan pöytäkirjaan tunnin päätyttyä, että mistä aiheesta tunnilla oli puhuttu. Näin niiden koko tunnin ajan vaiti olleiden kahden trotskilaisen oppilaan tulevan selkäni taakse nähdäkseen, mitä kirjoitan pöytäkirjaan. Rukoilin viisautta ja sain sydämelle kirjoittaa: ”Keskustelua maan ja taivaan väliltä.” Pojat eivät saanet valituksen aihetta.

  Kun olin opettanut sitä luokkaa, jossa toimin luokanvalvojana, viikon ajan, kutsui sijaisrehtori minut puhutteluun. Hän sanoi oppilaitteni valittaneet siitä, että pidin 45 min pituisia oppitunteja, vaikka edelliset opettajat olivat pitäneet vain 30 min pituisia. Oppilaat eivät kuulemma jaksaneet keskittyä niin kauan. Rukoilin viisautta ylhäältä ja sain ajatuksen, jonka puin sanoiksi:
  ”Vaikka tavoitteenani on opettaa oppilaat hyvin vastaisen varalle ja opetusohjelman mukaan oppituntien pituuden tulee olla 45 min, niin ymmärrän kyllä, että jos kontrasti on liian suuri, niin he eivät jaksa kuunnella. Mielestäni 30 min oppitunti on liian lyhyt. Siksi ehdotan että pidän 40 min pituisia oppitunteja ja pyrin tekemään ne niin mielenkiintoisiksi, että oppilaat jaksavat kuunnella.” 

  Ehdotukseni sopi sijaisrehtorille ja myös oppilailleni, kun kerroin sen heille. 

INNOSTUIN MENEMÄÄN KIBBUTSIIN

  Tuona aikana tapahtui niin, että eräs uskonveli palasi Israelista, Kibbutz Kiryat Anavimista ja kertoi miten mielenkiintoista oli ollut työskennellä siellä kokonaisen vuoden. Kiinnostuin siitä ja kävin Suomen Karmel Yhdistyksen konttorissa kysymässä mahdollisuutta tehdä samoin. Siellä sanottiin, että se käy hyvin ja että seuraava erä otetaan 2.1.1977 alkaen ensin harjoitteluun Karmel-kotiin, Hämeenkyröön viikoksi ja sitten Hesasta suoralla lennolla Israeliin.

  Varmistin vielä kysyen: ”Saanko viettää siellä sapattia, sillä en tee työtä sapatteina Suomessakaan?” Vastaus oli: ”Ilman muuta saat, sillä Israel on ainoa valtio maailmassa, jossa sapattia vietetään lepopäivänä.” Asia ei ollut ihan niin ainakaan siinä kibbutsissa, mikä selviää myöhemmästä kertomuksestani.  Maksoin lentolippujen varausmaksuna 300 mk ja loput 1200 mk piti maksaa viikko ennen lentoa. Hoidin passin kuntoon. Tunsin sydämessäni tuon matkan olevan Herran tahto, vaikka järkisyyt sotivat sitä vastaan. 

  Olinhan luvannut toimia teorianopettajan viransijaisena 4 kk eli marraskuun alusta helmikuun loppuun asti! Olin varma että Herra tekee jonkun monista ihmeistään, joita olin siihen saakka saanut kokea elämässäni. Siis ihmeen, ettei minun tarvitse pettää lupaustani ja että pääsen Israeliin! Kerroin tilanteesta oppilailleni ja sanoin odottavani ihmettä asian suhteen. Sain heidät hyvin uteliaiksi ja he kyselivät yhtä sun toista koskien Israelia.

  Tuo ammattiaineiden teorianopettajan työ oli todella rankkaa, etenkin kun en ollut läheskään pätevä ja oppitunteja piti pitää 36 viikoittain. Lisäksi piti valmistautua jokaiselle oppitunnille kotona etukäteen. Kirjoitin välitodistukset oppilailleni ja 2 pv ennen joululoman alkamista se odottamani ihme todellakin tapahtui! Vakinainen rehtori oli palannut toimeensa ja kutsui minut kansliaan ilmoittaen seuraavaa:
  ”Valitettavasti opetusministeriö on päättänyt säästää niin paljon ensi vuoden budjetista, että se opettajakin jonka sijaisena toimit, joutuu palaamaan työhönsä heti tammikuun alussa. Koska olet kuitenkin toiminut kiitettävästi, niin yritän järjestää sinulle muita tehtäviä täällä 2 kk:n ajaksi.”

  Vastasin kohteliaasti: ”Kiitos paljon. On ollut suuri ilo työskennellä opettajana, mutta tämä on selvää Jumalan johdatusta. Olen näet menossa 9.1.1977 vuodeksi töihin Kibbutsiin, Israeliin. Varasin sen matkan jo kuukausi sitten, koska sain sen sydämelleni ja luotin Jumalan yliluonnolliseen johdatukseen asian suhteen. Kiitän sinua lämpimästi, eikä sinun tarvitse järjestää minulle lisätyötä täällä. Samalla toivotan sinulle Jumalan runsasta siunausta!”
  Olisitpa nähnyt hänen hämmästyneen ilmeensä. Kerroin tuosta yliluonnollisesta käänteestä myös oppilailleni lukukauden päättäjäisissä ja hekin saivat ajattelemisen aihetta joululomansa ajaksi, erityisesti he, joita aito, elävä ja toimiva usko puhutteli.