Seitsemäs joki - Luku 3

~ LUKU 3 ~

ERÄS SELITTÄMÄTÖN TAPAUS

  Tapahtui muistaakseni vuonna 1960. Kummivanhempani olivat tulleet kesämökillemme saunomaan, pelaamaan korttia ja juomaan siinä ohessa miestä väkevämpää. Olin ostanut säästöilläni virvelin ja ison, sangen kalliin haukiuistimen. Sain sillä laituriltamme perätysten kolme haukea, joista suurin oli noin 2 kg ja muut olivat kilon painoisia. Päätin vielä heittää niin pitkälle kuin mahdollista.

  Yllättäen näin uistimen lentävän noin 100 m päähän ja iloitsin, mutta kun aloin kelata, huomasin siiman katkenneen. Ilmankos uistin lensikin niin kauas! Heti mieleeni  tuli rukous ja sanoin sen ääneen: ”Kiitos Jeesus, että annat tuon uistimen minulle takaisin! Aamen.” Yllätyin itsekin spontaania rukousta ikään kuin joku muu minussa olisi rukoillut(?) 

  Unohdin tapauksen vuodeksi. Seuraavana kesänä 1961, eräänä aamuna, oli järvi aivan peilityyni ja koin sisimmässäni Pyhän Hengen rauhaa. Muiden vielä nukkuessa päätin mennä soutamaan. Ollessani noin 40 m rannasta naapurin vesialueen puolella, tuli mieleeni että mahtaisiko siitä nähdä ihan pohjaan asti? Pysäytin veneen ja kurkkasin laidan yli. Näin ihan selvästi pohjaan asti. Kun tarkastelin pohjaa, osui auringonsäde johonkin kirkkaaseen esineeseen juuri sillä kohtaa, mihin katsoin. Tunnistin sen uistimeksi.

  Painoin airon tinasavipohjaan merkiksi uistimen viereen, hyppäsin laidan yli ja noudin uistimen sukeltamalla. Kun tarkastelin uistinta, oli se juuri se arvokas uistin, jonka olin menettänyt edelliskesänä! Siinä oli näet kiinni itse tekemäni peruke. Ihmeellistä oli myös se, että kuka antoi minulle ajatuksen silloin soutaa ja katsoa juuri oikeasta kohdasta pohjaa? Halleluja!

  Tiesin tarkalleen, etten ollut heittänyt lusikkauistintani edes siihen suuntaan. Näin sen menevän omasta laituristamme suoraan ulospäin ja kauas, ”leipiä tehden” paikkaan, jossa oli syvyyttä lähes 10 m. Paikka, josta sen löysin oli noin 100 m siitä vasemmalle ja noin 40 m rannasta, vajaan 3 m syvyydessä. Uistin ei ollut edes ruosteessa. On täysin selittämätöntä, miten se oli siirtynyt eri paikkaan, eikä ollut uponnut pehmeään saveen. En saanut uistinta ylös ensi yrittämällä, vaan minun piti sukeltaa kahdesti.

  Muistan vielä, miten Pirkko huusi silloin rannalta: ”Leif, mikä hätänä? Putositko veneestä?” Huusin, ettei mitään hätää, vaan että sukelsin uistimeni pohjasta. Asuimme myös vuosina 1961-3 kesälomien aikaan osan kesästämme mökillä saaressa ja kävimme sieltä käsin töissä mantereella. Me kaikki vanhemmat lapset olimme osan ajastamme myyjäharjoittelijoina elintarvike- ja lihakaupoissa ja minä työskentelin myöhemmin vuonna 1963 noin vuoden ajan peräti 13 elintarvikemyymälän keskusvarastolla, Lohjan Asemalla.

  Sousimme ensin reilun kilometrin Liessaaren sillan alitse, ja sieltä mantereen rantaan, josta ajoimme polkupyörillä työhömme. Usein tuuli oli järvellä meille vastainen ja soutaessamme tuli känsät ja rakot kämmeniin.

Asuimme Tehtaankatu 3:ssa vuosina 1954 – 56. Sieltä muutimme makotitaloomme osoitteessa Virkkalantie 20.

HAUSKA KOMMELLUS

  Työskennellessäni vuonna 1963 Lohjan Asemalla, asuin silloin jo Siuntiossa. Sieltä oli fillarilla matkaa 12 km. Pomo antoi minulle inventaarion jälkeen 4 isoa peltipurkillista aniskarkkeja extrana, kukin purkki sisälsi 2 kg karkkia. Hän sanoi, ettei voinut vaikuttaa palkkaukseeni ja hänen mielestään palkkani oli huono tekemääni työhön nähden. Hän kävi toisinaan työaikana naisissa ja sain hoitaa puhelimitse tilausten vastaanoton, tilattujen tavaroiden lastauksen laitureille ja auttaa kuorma-autokuskeja niiden lastaamisessa autoihin.

  Sain aniskarkkien lisäksi myös 2 kg kardemummaa, jonka päiväys oli vanhentunut kuten aniskarkkienkin. Kun vein niitä laukussani fillarin tarakalla kotiin päin, niin matkan varrella minun piti ylittää eräs pieni joki siltaa myöten. Se oli jyrkän alamäen laakson pohjassa ja juuri ennen siltaa oli tiessä monttu. Kuinka ollakaan, ajoin vahingossa monttuun ja laukkuni irtosi tarakalta ja lensi useita metrejä ja putosi lopulta jokeen kellumaan!  Juoksin äkkiä sen perään ja onnistuin nostamaan laukun vedestä. Onneksi aniskarkit ja kardemummat eivät ehtineet kastua! 

  Työ oli raskasta, sillä jouduin lastaamaan 50 kg painavia vehnä-, sokeri- ja suolasäkkejä lastauslaitureille jopa päivittäin. Itse painoin vain 50 kg. Niiden vehnäsäkkien kantaminen oli hankalinta, sillä ison koon vuoksi niistä oli vaikea saada otetta. Sain esimieheltäni luvan syödä juustokellarissa juustoja ja juoda Hartwallin Jaffoja niin paljon kuin jaksoin. Kotiin en saanut niitä viedä. Silloin myytiin sokeria, jauhoja ja suolaa säkeissä, ja karkkia irtopainon mukaan.

   Isäni sai 1961 suhteilla työpaikan Lohjan viereisestä kunnasta, Siuntiosta. Se oli hänelle onnenpotku, koska hän sai ilman vaadittavaa koulutusta toimen Osuuskassan konttorinhoitajana. Nimeksi tuli myöhemmin Osuuspankki. Isäni työskenteli siinä aina eläkkeelle pääsyyn asti. Siihen aikaan oli käytössä nelinkertainen kirjanpito ja joka vuoden vaihteessa piti laskea kaikkien tilien pääomille korko ja kirjata se käsin kirjoittamalla moneen eri asiakirjaan. Jos loppusumma heitti vaikkapa vain yhden ainoan pennin, piti meidän tarkistaa tilit uudelleen läpi. Autoin siinä isää ja kerran piti tilit tarkastaa uudelleen.

ENSIVAIKUTELMIANI SIUNTIOSTA

  Muutimme tuohon pieneen kirkonkylään loppukesällä 1961. Vuokrasimme asunnoksi vanhan puutalon, joka oli toiminut aiemmin kylän Apteekkina. Ajoimme suuren muuttokuorman kanssa keskiaikaisen Suitian linnan vierestä kulkevaa, noin kilometrin mittaista isojen tammien varjostamaa kylätietä myöten ja muutimme aivan kirkonkylän keskustaan. Siihen aikaan siellä oli kirkko, 3 pankkia, 3 kauppaa, posti, kunnantalo, uusi ja vanha apteekki ja 3 asuinrakennusta. Siuntion selvä enemmistö oli silloin ruotsinkielistä.

  Ihastuin asuinalueen kauniiseen luontoon, jossa oli historian havinaa. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt tai että olisin siirtynyt peräti ajassa taaksepäin. Kun kävin talon viereisellä korkealla kalliolla, löysin sieltä kolme vanhaa kivikasaa, entisiä viikinkihautoja, joista oli kuulemma löydetty luita ja ruumiiden kanssa haudattuja tarvikkeita, rahoja, miekkoja jne. Kallion huipulta oli mahtava näköala kauas vierestä virtaavan Kirkkojoen molemmin puolin olevien peltojen yli ympäröiviin metsiin, kirkkoon ja isoihin kartanoihin saakka.

  Koska olimme jo Lohjalla hankkineet särvintä pöytään kalastaen ongilla, virvelillä, verkoilla ja katiskoilla, niin menin tutustumaan lähemmin oheiseen kirkkojokeen, joka oli asunnostamme noin 60 m etäisyydellä. Tein pienen katiskan ja laitoin sen yöksi jokeen. Aamulla siitä löytyi hauki ja muutama ahven. Yllätyin joen kalaisuudesta, vaikka joen vesi oli sangen sameaa. Sain siitä rapumerralla myöhemmin myös hummerin kokoisen jokiravun. Sen kiinteän saksen pituus oli 12,5 cm ja kehon pituus päästä pyrstöön reilut 20 cm, koko pituus 34 cm. Se lienee suurin koskaan Suomesta saatu jokirapu(?)

  Joessa oli useita eri kalalajeja, piisameja ja minkkejäkin. Kerran näin upean värikkään pikkulinnun, kuningaskalastajan syöksyvän oksalta jokeen jonkin pikkukalan perään. Se oli satumaisen värinen. Näin myös suuria parvia fasaaneja. Suomalaiset maanviljelijät, Osuuspankin asiakkaat, toivat meille useita säkillisiä rehuviljaa fasaanien talviruokintaa varten. Kerran ankarana pakkaspäivänä laskin, että 34 isoa fasaanikukkoa ja hieman toista kymmentä fasaanikanaa oli aterioimassa aivan olohuoneemme ison ikkunan alla. Kylän keskusta oli hyvin rauhallinen ja idylli, maisema oli pittoreski ja satumainen.

PETYIN SUURESTI KANSAKOULUN OPETUKSEN TASOON

  Olin Lohjalla ollut ahkera koulussa. Pidin erityisesti historiasta oppiaineena. Totesin tyrmistyksekseni, että Siuntion suomenkielisessä koulussa minun piti alkaa lukea samaa historian oppikirjaa, jonka olin jo lukenut Lohjalla vuotta aiemmin. Olen luonteeltani sellainen, että tahdon jatkuvasti oppia uutta. Nyt minun piti alkaa lukea ihan samaa historian oppikirjaa alusta uudelleen.

  Se oli minusta perin masentavaa. Lisäksi minua hakattiin välitunneilla noin kahden viikon ajan joka päivä ja haukuttiin hurriksi, koska nimeni on täysin ruotsinkielinen, vaikka äidinkieleni on Suomi. Enhän edes osannut Ruotsia. Joskus ehdin juosta välitunnin tultua ison puun luo ja kiivetä siihen turvaan. Pelkäsin mennä kouluun ja kerroin siitä toisinaan myös vanhemmilleni.

  Kuva on Siuntion kansakoulun 6. ja 7. luokan yhdistetystä luokasta. Olen lyhyttukkaisena takarivissä, neljäs vasemmalta. Seisoin kuvassa varpaillani, näyttääkseni itseäni pidemmältä. Äitipuoleni Siiri oli kotikampaaja-parturi ja leikkasi tukkani aina hyvin lyhyeksi. Sisareni Pirkko Anteroinen seisoo keskirivissä, neljäs oikealta. Hän kävi luokkaa minua ylempänä, 7. luokkaa. 

  Lopulta Siiri sanoi isosiskolleni, että hänen pitää puhua minun puolestani koulussa, että pahoinpitelyn on loputtava, niin että uskallan mennä kouluun. Pirkko otti asian puheeksi ennen opettaja Pauli Kuhmosen tuloa luokkaan, jossa oli 6. ja 7. luokka yhdistettynä samaksi luokaksi. Pirkko pyysi erästä 7.:n luokan vahvaa oppilasta, peitenimeltään Kari Vuorista estämään toistuvasti minua hakannutta 7. luokkalaista poikaa enää kajoamasta minuun.

  Kari käski oppilasta tulla luokseni pyytämään minulta anteeksi ja uhkasi antaa hänelle muuten selkäsaunan! Oppilas pelästyi ja tuli nolona kaikkien muiden oppilaiden nähden eteeni pyytämään anteeksi. Annoin hänelle anteeksi. Sen jälkeen minua ei enää hakattu siinä koulussa kertaakaan. Kiitos siitä Karille!
 

  Olin 6. luokalla ollessani vielä pieni ja heiveröinen, jota isompien oppilaiden oli helppo kiusata. Isoveljeni Lasse haukkui minua ”metriheikiksi”, koska olin paljon häntä lyhyempi. Vuosien saatossa kasvoin kuitenkin kaikkia veljiäni pitemmäksi. Silloin Lasse sai ”pitkän nenän”. Maasta näet se pienikin poika ponnistaa! Intissä pituuteni oli jo peräti 185 cm ja Lassen ”vain” 176 cm. 

KARI SAI HYVITYKSEN

  Ne kaksi luokkaa oli samaan aikaan liikuntasalissa silloin kun meille pidettiin laulukoe. Olin harjoitellut hyvin ruotsalaisten kansallislaulun nimeltä: ”Sä jylhä ja ponteva Pohjolan maa…”. Lauloin sen nuoteista. Laulun opettajana toimi fiksu suomenruotsalainen nainen, Marita Strandberg. Hän säesti pianoa ja sanoi laulettuani: ”Lauloit todella hyvin! Laula vielä uudelleen sama!” Olin kuitenkin niin ujo tuossa suuressa luokassa, etten voinut laulaa, vaan poistuin häveten luokasta. Minulle oli naurettu ja aina haukuttu möreä-ääniseksi. Siksi itsetuntoni oli perin huono. Laulusta olin saanut Lohjalla vain kuutosen.

  Yllätyin siitä, kun Marita antoi minulle laulusta kahdeksan. Vielä enemmän yllätyin kun hän myöhemmin kävi meillä kotikampaamossa ja kysyi, että miksi kieltäydyin laulamasta uudelleen siinä laulukokeessa? Hän siis muisti tilanteen yhä. 

  Tuo Maritan kampaamossa käynti tapahtui vuosien jälkeen. Kerroin olleeni niin ujo ja ettei minua koskaan ennen oltu rohkaistu laulamaan. Hän sanoi, että olisi halunnut antaa minulle numeroksi jopa yhdeksän, mutta minun olisi pitänyt laulaa se laulu uudelleen, koska numeron nostaminen 6:sta 9:ään edellytti hänen arviointiperiaatteittensa mukaan toistoa. Myös Marita oli fiksu uskovainen. Kysyin näet häneltä siitä myöhemmällä iälläni. Olen kiitollinen taivaalliselle Isälleni, saatuani niin monta aidosti kristittyä opettajaa!

  Kerran luokkien 6. ja 7. ollessa taas yhdessä samalla laulutunnilla samassa liikuntasalissa, tulin tunnille aivan viime minuutilla. Näin yhden vapaan tuolin puolapuiden vieressä ja menin siihen istumaan. Huomatessani sen jälkeen Karin kiivenneen tuolin yläpuolella oleville puolapuille, arvelin tuolin olevan jo varattu hänelle. Kysyin, että onko tuoli hänen? Hän sanoi, että on, mutta pyysi minua istumaan siinä, koska aikoi seistä puolapuilla koko tunnin.

  Tunnin aikana hänen kätensä lipesivät, kenties hikoilun vuoksi, ja hän putosi pää edellä syliini. Otin vaistomaisesti hänestä kopin, ettei hän loukkaantuisi, eikä löisi polviaan lattiaan. Hän tarrasi vaistomaisesti minuun kuin hukkuva oljenkorteen. Hän katsoi minuun ja kysyi: ”Loukkasinko sinua?” Vastasin: ”Et lainkaan, ja toivon ettet sinäkään loukannut itseäsi.”  Kaikki tuijottivat meitä ja olin hämilläni, sillä ihailin Karia ja olihan se tosi outo tapaus pitää häntä sylissä kaikkien nähden! Jos en olisi istunut sillä kovalla tuolilla ikäänkuin pehmikkeenä, olisi Kari varmaan loukannut itsensä sen päälle pudotessaan. Mutta hän ei saanut mustelmaakaan!

  Uskon hänen siinä tilanteessa saaneen Adonai Yeshualta hyvityksen minulle aiemmin antamastaan avusta. Kari oli älykäs, jalo ja oikeamielinen. Lisäksi hän oli kaikkien mielestä komein koulun nuorukaisista, paras yleisurheilija, myös taitava jalkapalloilija ja nopein 100 m juoksija. Hän voitti koulujen välisissä yleisurheilukilpailuissa ylivoimaisesti myös kaikki Siuntion ruotsinkielisten koulujen pikajuoksijat. Näin hyvistä tuntomerkeistä moni koulukaverini tunnistanee hänet. 

  Tunsin myös suurta myötätuntoa Karia kohtaan, kun sain kuulla isältäni, että hänen isänsä oli kuollut navetassa, ison härän puskettua häntä sarvillaan. Maastojuoksu olisi ollut ainoa urheilulaji, jossa siihen aikaan olisin pärjännyt, sillä olin voittanut Lohjalla siinä lajissa hopealusikan. Siuntion koulussa ei sitä lajia harrastettu lainkaan.
 

PERTTI OLI LÄHES KUOLLA!

  Kun kerran kiipesimme sen vanhan apteekin viereiselle jyrkälle kalliolle, josta oli äkkijyrkkää putousta noin 10 m, kuulin Pertin huutavan: ”Katsopas Lefa tänne!” Näin kauhukseni hänen kiivenneen ison katajan latvaan terävällä kallionkielekkeellä. Kuului vain rusahdus, kun katajan latva katkesi ja Pertsa alkoi pudota. Huusin silloin: ”Herra Jeesus, auta Pertsaa!” Hän piti käsissään yhä katajanlatvaa. Putoaminen hidastui alla olevien lehtipuiden oksien vuoksi ja hän putosi jalat edellä kivikkoon saamatta vammaakaan! Halleluja!

YÖLLINEN JUOKSU ISÄÄ PAKOON

  Asuimme siihen aikaan vielä vanhassa Apteekissa. Eräänä iltana isä pyysi minua syömään pikkusiskoni lautaselta tähteeksi jääneen makaronilaatikon lopun. Koska pikkusiskojani oli lellitty ja heille oli annettu mahdollisuus käydä oppikoulua, mikä minulta ja Pirkolta oli evätty, niin minä suutuin isälle. Huusin sanoen: ”Minä en toisten tähteitä syö!” Sen vakuudeksi iskin nyrkillä pöytään. Pahaksi onneksi nyrkki osui haarukkaan, joka linkosi ison kasan makaronilaatikkoa kattoon asti. Kaikki tuijottivat, kun makaronit alkoivat tipahdella yksitellen katosta pöydälle. Säikähdin sitä itsekin.

  Silloin vuorostaan isä suuttui, mikä oli tosi harvinaista, ja sanoi: ”Missä se keppi on” ja lähti eteiseen sitä hakemaan. Minä pelästyin ja ehdin livahtaa hänen ohitseen ulos yön pimeyteen. Isä tuli perässä ja sai minut juoksemalla kiinni. Hän otti minua korvasta kiinni ja alkoi tuoda takaisin kotiin. Kysyin häneltä matkalla: ”Aiotko lähettää minut kouluttamattomana maailmalle?” Isä ei lyönyt minua, vaan ymmärsi vihastukseni syyn. Hän järjesti minulle sen vuoksi mahdollisuuden koulutukseen, josta kerron hieman jäljempänä.

YEHOWAH ANTOI MINULLE LUPAUKSEN

  Se tapahtui sinä samana syksynä, jolloin minua oli usein pahoinpidelty ja olin kääntynyt rukouksissani taivaan puoleen saadakseni apua. Uskon myös sen olleen yksi monista saamistani rukousvastauksista, kun Adonai käytti Karia auttamaan minua pahoinpitelijää vastaan. Siksi suurkiitos avusta kuuluukin ensisijaisesti Adonai Yeshualle ja toisiksi eniten siskolleni Pirkolle ja äitipuolelleni Siirille! 

  ”Adonai Yeshua HaMashiach HaNotzri” nimet on väärin käännetty suomeksi, nimiksi ”Herra Jeesus Kristus Nasaretilainen.”  Erisnimiä ei saa kääntää!  Käytän nykyisin Vapahtajastani hänen alkuperäisiä nimiään, enkä siis enää Kreikasta, Latinan, Englannin ja Ruotsin kielten kautta suomennettuja nimiä. Vain alkuperäisnimi on jakeiden Joh. 17:11-12 mukaan Isänkin oma erisnimi! 

  Monen kristityn mielestä sillä ei ole väliä, millä nimellä Vapahtajaamme kutsutaan. Olen eri mieltä eli samaa mieltä kuin Pietari jakeissa Ap.t. 4:10-12. Noissa jakeissa, kuten jakeissa Ap.t. 2:38-39, Pietari julisti evankeliumia israelilaisille heidän äidinkielellään ja puhui hepreaa. Siksi on täysin selvää, että hän käytti Vapahtajastamme tämän alkuperäisnimiä noissa molemmissa puhetilaisuuksissa.

  Siksi ei ole suinkaan yhdentekevää se, että Pietari julisti jakeissa Ap.t. 2:38-39 vesikastetta Yeshua HaMashiach Nimessä ehtona Pyhän Hengen lahjan saamiseksi. Vielä tärkeämmäksi tuo jalo Nimi tulee jakeiden Ap.t. 4:10–12 valossa, koska niissä Pietarin mukaan ”ihmisille ei ole taivaan alla annettu mitään muuta Nimeä, jossa hän voisi pelastua!”   Kuuntele perusteluksi video: https://www.youtube.com/watch?v=VZtWlmjH35w

  Siirrymme nyt siihen ihmeelliseen iltaan, jolloin sain ensi kertaa omin korvin kuulla Luojani äänen. Oli syksyinen ja sateinen ilta ja olin yksin kotona isossa talossa. Olin katsellut TV:tä ja istuin lattialla historian kirja avattuna. Olin hyvin masentunut joutuessani lukemaan taas samaa kirjaa, minkä olimme jo Lohjalla lukeneet edellisellä luokalla läpi. En kyennyt keskittymään kirjaan.

   Aloin silloin (1961) 12-vuotiaana pohtia tulevaisuuttani. Se näytti hyvin synkältä, sillä ilman lisäkoulutusta kansalaiskoulun jälkeen voisin saada vain kurjia työpaikkoja, kuten varastonhoitaja, kaupan myyjä jne. Olin lisäksi ruumiinrakenteeltani heiveröinen ja voimani olivat vähäiset. Masennuin vielä enemmän, kun arvelin joutuvani raatamaan monet vuosikymmenet huonosti palkatussa työssä ja ties millaisten esimiesten alaisuudessa(?)

  Sitten mieleeni tuli ajatus: ”Sellainenko tulee olemaan minun elämäni? Vain raatamista ja kenties muutama onnen päivä siinä ohessa, sitten ehkä noin 70-vuotiaana heitän henkeni ja loppuni on tullut? Onko siinä todella ihan kaikki? Mutta mitä on ajan rajan tuolla puolen? Onko olemassa taivas ja helvetti, kuten minulle oli jo lapsuudesta asti opetettu? Jos ne todella ovat, niin tilanne on silloin toinen.”

  Silloin ajattelin kenties arvokkaimmat ajatukset koko elämässäni! Kuvittelin olevani 70-vuotias vanhus ja makaavani sairasvuoteella, ollen jo valmis pois lähtöön. Sitten aloin pohtia, mitä silloin ajattelisin, koska elämäni täällä olisi siinä vaiheessa jo eletty? Mieleeni tuli ne kauniit opetukset elämän ohjeeksi, jotka Yeshua HaMashiach oli opettanut. Eräs kirjanoppinut kysyi ensin häneltä: ”Mikä on suurin kaikista käskyistä?” Yeshua vastasi Mark. 12:29-31. 

  >>29. …”Ensimmäinen on tämä: ’Kuule Israel, Yehowah **), meidän Elohimimme ***), Yehowah on yksi. 30. Rakasta Yehowaa, sinun Elohimiasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikella ymmärrykselläsi ja kaikella voimallasi. 31. Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’. Ei ole näitä suurempaa käskyä.<<

  
**) Koska kyseessä on Israelin Pyhä, niin käytän hänestä hänen itsestään Moosekselle ilmoittamaa nimeä Yehowah, josta monet käyttävät muotoa Jahve tai Yahweh. Uskon kuitenkin nimen Yehowah olevan alkuperäinen. Perustelen käsitykseni videolla: https://www.youtube.com/watch?v=w2uaZ4NgLk0
Erisnimen "Jumala" alkuperää ei tiedetä ja titteliä "Herra" käytetään miehistäkin.

  Mieleeni tuli siis ajatus: Kun olen 70-vuotiaana kuolinvuoteella, on silloin vain se tärkeää, miten olen elämäni elänyt, sillä siinä vaiheessa se on jo eletty. Käsitin, että minun tulee elää juuri niin kuin Adonai Yeshua opetti. Silloin voin levollisin mielin siirtyä ajasta ikuisuuteen oli taivas ja helvetti olemassa tai ei! Ja jos taivas on, niin minuahan odottaa ihana tulevaisuus! Ymmärsin, etten kuollessani enää hyötyisi mitään maallisista iloista ja rikkauksista!

  Tein sen vuoksi sydämessäni päätöksen seurata noita Adonai Yeshuan jaloja opetuksia siitä alkaen koko elämäni ajan. Ajattelin näet, että mitään sen parempia opetuksia ei kukaan voisi minulle antaa. Mieleeni muistui, miten äitiäni halveksittiin hänen uskonsa vuoksi ja tuumin, että sama kohtalo olisi minullakin edessä, jos nyt alan tosiuskovaiseksi. Päätin silti ryhtyä sellaiseksi ja sanoin sydämessäni Yehowalle: ”Jos olet siellä jossakin, niin nyt sinä tiedät minun tehneen vakavissani päätöksen uskoa sinun Poikaasi ja aion seurata hänen opetuksiaan läpi elämäni myös käytännössä.”

  Jatkoin puhettani hänelle, joka ehkä on olemassa jossakin, sanoen: ”Aion auttaa vähistä varoistani itseäni köyhempiä ja pyrkiä puhumaan lohdullisia sanoja murheellisille ja tukemaan epäuskoisia.” Jatkoin sanoen: ”Mielestäni on kohtuutonta vaatia sokeaa uskoa, joka edellyttää näin suurta uhrautumista koko elämän ajaksi. 

  Mielestäni olisi kohtuullista, että kertoisit minulle edes sen, että jos satun uskonkilvoitteluni lopuksi pääsemään taivaaseen, niin onko se todella niin hyvä paikka, että viihtyisin siellä koko ikuisuuden? Olenhan jo 12-vuotiaana kyllästynyt elämään tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa, jonka sinä olet luonut. Jos taivaassa veisataan vain virsiä, niin en varmaan tulisi edes viihtymään siellä.”  Jatkoin vielä sanoen: ”Jospa rakas Elohim vastaisit minulle tähän ainoaan kysymykseeni: ’Mitä tulen tekemään taivaassa, jos lopulta sinne pääsen?’ ”

  Silloin se tapahtui! Tuulen aiheuttama kahina lehmuksissa ja ohi ajavien autojen ääni katosi täysin. Tuli syvä hiljaisuus. Tunsin jonkun rakastavan olennon läsnäolon. Ihmeellinen rauhan henki laskeutui ylhäältä alas lävistäen hitaasti koko kehoni ja tajusin ikään kuin ikuisuuden olevan läsnä. Kuulin miehen puhuvan lempeällä ja rakkautta täynnä olevalla äänellä sanoen:
>>”Sinä saat voiman. Sinä nostat siipesi niin kuin kotkat. Sinä juokset etkä näänny. Sinä vaellat etkä väsy.”<<

  Tuon kuultuani olin kuin lumottuna hetkisen. Sitten sanoin hänelle: ”Nyt minä TIEDÄN, että SINÄ TODELLA OLET OLEMASSA. Olen sydämestäni kiitollinen, että näit hyväksi armollisesti vastata minulle esittämääni kysymykseen.”

  Sanoin vielä lopuksi: ”Rakas Elohimini, sinä tiedät etteivät lähiomaiseni tunne sinua. Jos kerron heille tästä kohtaamisestamme, niin silloin he luulevat minun vain seonneen päästäni. Siksi pyydän, että muistutat minua tästä sinulle antamastani lupauksesta alkaa auttaa kärsiviä lähimmäisiäni silloin, kun muutan omaan asuntooni pois täältä lähiomaisteni luota. Tahdon silloin täyttää lupaukseni.”

  Yehowah Elohim painoi mieleensä tuonkin rukoukseni ja vastasi siihen hyvin konkreettisella tavalla 10 vuotta myöhemmin 1971, jolloin olin valmistumassa tulevaan ammattiini, konekonstruktioteknikoksi, mistä nykyisin käytettäneen nimitystä konesuunnitteluinsinööri. Sen jälkeenkin sain täydennyskoulutusta koneteknikoille Tehdasteollisuuden rationalisointikurssilla TTOL:ssa 1978. 

 Tässä luokkakuvassa istun eturivissä äärimmäisenä vasemmalla.

  Olin RAT-kurssin jälkeen monenlaisissa sekalaisissa töissä Suomessa, Israelissa ja Ruotsissa. Olin myös työttömänä ja monenlaisissa pätkätöissä useaan otteeseen. Valmistuin AMU-Centeristä, Tukholman Liljeholmenista, työttömille konesuunnitteluinsinööreille räätälöidyltä 7 kk:n kurssilta civil ingenjöriksi, eli opistoinsinööriksi vuonna 1985.

  Sain heti sieltä valmistuttuani konsultin toimen Göteborgilaisesta yrityksestä nimeltä Västra Frölunda Konsult Ab. Kun valmistuin perjantaina, niin jo seuraavana maanantaina muutin Göteborgiin. Oltuani tuon firman kautta komennustöissä konsulttina Göteborgin Torslandassa Volvo PV:n henkilöautotehtaan pääkonttorissa civil ingenjörin toimessa (opistoinsinöörinä) henkilöautojen suunnittelijana yli 5 vuotta, sain välittömästi sen jälkeen toimen piirtäjä-suunnittelijana Turun seudulta.

  Siinä toimessa olin yhtäjaksoisesti reilut 17 vuotta, kunnes lopetin työt 2007 hengitysongelmieni vuoksi. Ne olivat vain pahentuneet vuosi vuodelta.

  Noista myöhemmistä tapahtumista kerron lisää elämäni aikajanalla myöhemmin tässä kirjassa.