Seitsemäs joki - Luku 10

~ LUKU 10 ~

PALUUMATKA ISRAELISTA SUOMEEN 1977

  Katselin linja-auton ikkunasta yhä kauemmas taakse jäävän Jerusalemin valoja ja mieleeni muistui Adonai Yeshuan maininta: ”Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä, eikä lamppua sytytetä ja laiteta vakan alle.” Silloin muinoin ei ollut nykyisiä katuvaloja, eikä taloistakaan loistanut öisin sellaista valojen määrää ja siksi tuo Yeshuan maininta vain korostuu nykyisin. Miten oikeassa Yeshua olikaan tuossa toteamuksessaan! Linja-autossa oli useita israelilaisia matkustajia ja sitä ajoi mustapartainen mies nimeltä Hesekiel.

  Paluulento Suomeen sujui osittain haikein mielin ja osittaen mielenkiinnolla ajatellen, että miten Adonai Yeshua tulisi minua johdattamaan(?) Unohdin mainita, että olin kibbutsista lähettänyt noin 2 viikkoa ennen sieltä saamaani häätöä äidilleni Ruotsiin tervehdyksen. Hän asui Boråsissa ja meillä oli silloin tällöin kirjeenvaihtoa, vaikken ollut tavannutkaan häntä kasvotusten yli 10 vuoteen. Noin viikkoa myöhemmin hän lähetti minulle toistaiseksi elämäni ainoan sähkösanoman, jossa luki: ”Leif, tule heti tänne Ruotsiin luokseni, jos et saa Suomesta töitä, sillä Israelissa on hengenvaarallista asua! Terveisin, Äitisi”.

  Ajattelin sen saatuani, että tuo oli tyypillistä äidin kantamaa huolta omasta lapsestaan. Vasta häädön saatuani ymmärsin sen olevan todella Pyhän Hengen vaikutusta ja päätin muuttaa Ruotsiin. Olin jo oppinut sen, että kun Adonai Yeshua avaa vain yhden oven meille omilleen, niin meidän ihmislampaiden on helpompi olla hänen johdatuksessaan. Helsinki-Vantaan lentoasemalle saavuin aamuyöllä ja vietin sen yön lentoterminaalissa nuokkuen ja välillä torkkuen.

  Minulla oli sen verran Suomen rahaa, että pääsin sieltä seuraavana päivänä Hesaan ja sieltä edelleen Vartiokylän Jeesus-talolle. Kerroin siellä kavereilleni matkani eri vaiheista ja myös sen, että olin saanut äidiltäni Ruotsista pyynnön matkustaa hänen luokseen. Äidin olettamus oli myös siinä aivan oikea, että Suomessa oli juuri noina vuosina yli 200 työtöntä konekonstruktioteknikkoa.

  Koska olin ollut poissa koulutustani vastaavalta alalta jo 1,5 vuotta ja tehnyt muita töitä, oli minun erittäin vaikea omin avuin saada Suomesta oikeastaan mitään työtä, sillä olinhan asunnoton ja rahaton.

  Jeesus-talolla se sama uskonveli, jolle olin antanut ihka uuden talvitakin juuri ennen Kibbutsiin menoa, tuli luokseni ja tervehti minua kätellen. Hänellä oli kädessä pieneksi viikattu 50 mk seteli, jonka hän antoi minulle kuiskaten: ”Leif, tarvitset matkarahaa. Tässä sinulle vähän avustusta.” Lukija voi vain kuvitella, miten kiitollinen olin Yeshualle ja kaverilleni, joka itse oli työtön, mutta antoi vähästään noin paljon minulle. Se oli aitoa veljesrakkautta!

  Hän ei tiennyt minun olevan rahaton! En näet ollut kertonut taloudellisesta tilanteestani edes hänelle ennen kuin vasta sen jälkeen, kun hän oli jo antanut minulle tuon avustuksen. Kerroin sen hänelle uskon vahvistukseksi siitä, että hän toimi Pyhän Hengen johdatuksessa. Minulla on ollut periaatteena luottaa ainoastaan rakkaaseen taivaalliseen Isääni ja kertoa kaikki huoleni hänelle. Hyvästelin ystäväni Hesan Jeesus-talolla ja matkustin Turkuun.

  Kävin siellä kaupungin kirjastossa, jossa muistin olevan erään kirjan, jossa selitetään Danielin kirjan luku 11 jae jakeelta ja kopioin sen leveäreunaiseen, isoon saarnaajan Raamattuuni, sen marginaaleihin. Olin nähnyt sen ollessani edellä mainitun lähetyssaarnaaja Antti Hartikan kanssa lainaamassa muita kirjoja.

  Yövyin erään hyvän ystäväperheen luona. Kyseessä olivat Veikko ja Kerttu Laaksonen, osoitteessa Vanha Tampereentie 12. Aamulla rukoilimme yhdessä ja luimme Raamattua. Sain sydämelleni matkustaa iltalaivalla Tukholmaan. Silloin oli todella ankara talvi ja kovat pakkaset. Onneksi minulla oli mukana pitkäliepeinen beigevärinen palttoo, jota nyt todella tarvittiin!

  Olin ostanut sen Pelastusarmeijan kirpputorilta muutamalla markalla. Se oli juuri minun kokoani. Matkustin autolautalla Tukholmaan ja siihen aikaan sai Viking-terminaalista ilmaisen bussikuljetuksen T-Cenraliin, jonne saavuin 30 kg painavan matkalaukun ja noin 9 kg painavan pienemmän laukkuni kanssa. En osannut aavistaa millainen seikkailu minua tuolloin odotti! 

  En osannut ruotsia edes auttavasti, joten kaikki asiat piti toimittaa huonolla englannilla. Istuessani tavaroineni T-Centralissa, aloin rukoilla sanoen: ”Voi rakas taivaallinen Isäni, anon Sinulta Jeesuksen nimessä nyt viisautta, miten voin jatkaa eteenpäin ja päästä Boråsiin, sillä rahani 44 SEK ja 30 äyriä eivät riitä junalippuun, joka maksaa 112 SEK. Kiitos! Aamen.” Jonkin aikaa apua ja viisautta odoteltuani sain hienon ajatuksen suoraan ylhäältä: ”Lähetä iso matkalaukkusi junarahtina Boråsiin ja matkusta liftaamalla perässä.”

  Sitten menin siihen aikaan T-Centralin ulkopuolella olevaan toimistoon, jossa piti punnita matkalaukku ja maksaa sen rahti. Kävellessäni toimistoa kohti tuli mieleeni ajatus: ”Entä jos rahani eivät riitä edes matkalaukkuni rahtiin?” Siksi otin lakin pois päästäni, kohotin käteni Herran puoleen ja rukoilin: ”Oi rakas taivaallinen Isäni, Jeesuksen nimessä, jos rahani eivät riitä, niin auta silti minua niin, että saan sen lähetettyä. Kiitos! Aamen.”

  Laitoin lakin päähäni ja menin toimistoon. Olin ainoa asiakas ja siellä istui vain yksi harmaapäinen miesvirkailija. Hän punnitsi laukkuni ja katsoi taulukosta rahdin hinnan. Se oli 48 SEK. Avasin lompakkoni hiljaa mielessäni rukoillen ja sanoin:

  ”I am sorry, but I have only 44 SEK.” Laitoin rahat tiskille ja näytin tyhjää lompakkoani. Hän katsoi ensin vasemmalle puolelle ja sitten oikealle. Koska olimme ainoat henkilöt koko toimistossa, hän yliviivasi laukun painon ja korjasi sen 20 kg:ksi, jolloin hinnaksi tuli 44 SEK. Hän hymyili ja kiitin häntä. Kiitin myös Adonai Yeshuaa, joka vaikutti miehen sydämessä armeliaisuutta. 

LIFTAAMAINEN RUOTSISSA, KOVASSA PAKKASESSA

  Saatuani matkalaukun lähetettyä, lähdin kävellen etsimään uloskulkutietä Tukholmasta lounaaseen. En tuntenut Tukholmaa käytännössä lainkaan, sillä olin vain kerran aikaisemmin nuoruudessani ollut vanhempieni, Pauluksen ja äitipuoleni Siirin sekä sisarusteni kanssa päiväristeilyllä ja silloin käytimme vain tunnelbaanaa. Katsoin kartasta ohjeita, mutta talvisessa maisemassa, jolloin iltapäivä oli jo käsillä, oli vaikeaa ja työlästä suunnistaa oikeaan paikkaan apostolinkyydillä. Minulla oli rahaa vain vaivaiset 30 äyriä.

  Huomioni kiinnittyi erääseen nuorukaiseen, jolla oli poikkeuksellisen värikäs kaulaliina. Hän kulki minua vastaan toisella puolen katua. Käveltyäni noin 1 km eteenpäin tuli sama nuorukainen vastaan ja samalla puolen katua! Kysyin uloskulkutietä. Hän neuvoi missä on tunnelbaana-asema ja millä bussilla tulee jatkaa. Pyysin häntä sen sijaan kertomaan, miten sinne pääsee kävellen. Hän tajusi, että olen rahaton, sillä ei kukaan järkevä ihminen sellaisella pakkasella kävele monen kilometrin matkaa, koska yleisillä kulkuvälineillä se taittuisi nopeasti. Hän oli ystävällinen britti ja puhuimme englantia.

  Hän otti paperiliuskan ja piirsi siihen reitin, miten tulee kävellä ja antoi minulle 10 SEK rahaa sanoen, että se riittää matkarahaksi ja myös kahviin. Kiitin häntä lämpimästi. Jatkoin matkaa ja matkan varrella kävin kahvilassa. Päästyäni lopulta E3 ja E4 ulosmenoteiden alkuun, aloin liftata. Jonkin ajan kuluttua sain lyhyehkön matkan Södertäljen tienoille. Ajattelin, että kylläpä nämä ruotsalaiset ovat ystävällistä kansaa, eikä mielipiteeni ole muuttunut sen jälkeenkään, mikä selviää tämän matkakertomuksen jatkosta.

  Olin liftikyytiä odotellessani luvannut rukouksin seuraavaa: ”Oi rakas taivaallinen Isäni, anon Sinulta Jeesuksen nimessä, että autat minua niin, että pääsen huomenna perjantai-iltana ennen sapatin alkamista perille. Pyydän myös sitä, että annat minulle ruokaa, kuten Isämeidän rukouksessa anotaan ja että saan ensi yöksi yösijan. Jos tuon kaiken minulle teet, niin lupaan Sinulle sen, että todistan Jeesuksesta jokaiselle, joka tarjoaa minulle kyydin. Kiitos! Aamen.”

  Sainkin sen jälkeen useita lyhyitä liftikyytejä, kunnes tuli pitkähkö tauko, jolloin en saanut kyytiä, vaikka useita autoja meni ohitse. Paholainen alkoi kuiskata korviini, että tänne sinä näännyt ja palelet kuoliaaksi, mokomakin typerys. Päätin hiljentää hänen äänensä ja lauloin kurkkuni käheäksi ulkoa oppimiani ylistyslauluja.

  Vihdoinkin sain kyydin. Kuski oli muuan tummatukkainen, keski-ikäinen mies, joka ei pitänyt lainkaan siitä, että kerroin hänelle Jeesuksesta! Hän ajoi kuitenkin minut bensa-asemalle täyttääkseen tankin ja sanoi: ”Rikot lakia, kun liftaat moottoritiellä. Siksi sinun on viisainta odottaa täällä, kunnes joku tulee tankkaamaan ja kysyä häneltä kyytiä”. Sinänsä ihan viisas neuvo, mutta kun oli jo myöhäinen ilta klo 23 tienoilla, ei bensa-asemalle tullut enää ketään. 

  Minua paleli ja alkoi olla nälkä. Silloin huokasin taivaan puoleen sanoen sydämessäni: ”Voi Herra rakas! Tämä on toivotonta!” Kuulin hiljaisen äänen vastaavan: ”Aabrahamkin toivoi, vaikkei toivoa ollut.” Tajusin että puhujana oli Pyhä Henki, joka muistutti minua uskon isä Aabrahamista. Vastasin hänelle: ”Kiitos neuvosta ja nyt menen takaisin moottoritien varteen, sillä ei kukaan täällä enää tähän aikaan pysähdy tankkaamaan.” Tein niin, vaikka se oli laitonta. Hätä ei lue lakia ja se on hyvä muistaa ahdingossa ollessamme!

  

NIMIKAIMAN KOHTAAMINEN YÖLLÄ MOOTTORITIELLÄ

  Ei kestänyt kauan, kunnes yksi henkilöauto lähestyi ja liftasin. Kuski ajoi kovaa vauhtia ohitseni. Hän painoi sitten jarrua ja peruutti noin 100 m, avasi oven ja sanoi ensin ruotsiksi ja kun pyysin puhumaan englantia, niin sitten englanniksi: ”I couldn't believe my eyes that somebody is asking free trip here at midnight!” Siis suunnilleen seuraavasti: ”En ollut uskoa silmiäni, että joku voi olla liftaamassa täällä keskellä yötä!”
  Kerroin hänelle tulleeni Israelista ensin Suomeen, sitten sieltä Tukholmaan ja että olen aikeissa matkustaa äitini luo Boråsiin, mutta rahani loppuivat kesken. Ajoin hänen kyydissään pitkälle, aina Norrköpingiin asti. Todistin hänelle Jeesuksesta. Hänen nimensä oli Leif Lindfors. Hän oli hieman alle 30-vuotias, kuten minäkin ja myös nimikaima. Hän sanoi työskentelevänsä Saab Datalla ja asuvansa liki Norrköpingiä. 

  Hän vaikutti kiinnostuneelta, kun kerroin hänelle Jeesuksesta. Hän sanoi, ettei ole tullut ajatelleeksi näitä uskonasioita, koska oli ensin opiskellut ja saanut heti sen jälkeen hyvän työpaikan. Sitten hän oli välittömästi avioitunut. Hän sanoi, ettei Norrköping sijaitse oikeassa suunnassa, vaan että E3 olisi ollut minulle oikeampi tie tuon E4:n sijaan.

  Hän ajoi minut yllättäen Norrköpingin rautatieasemalle ja menimme siellä toimistoon. Silloin oli jo keskiyö. Hän alkoi jutella virkailijan kanssa. Tajusin hänen kysyvän junan aikatauluja Virkailija nyökkäsi kieltävästi ja tajusin hänen sanoneen, ettei enää ole junaa menossa kysyttyyn suuntaan. Silloin rukoilin sanoen Herralle: ”Kiitos Isä Jeesuksen nimessä, että olet järjestänyt minua varten yhden junan, joka vielä nyt yöllä lähtee tarvitsemaani suuntaan.” 
  Heti sen jälkeen virkailija ikään kuin muisti jotakin. Sitten hän tarkasti toista aikataulua, näpsäytti sormia ja sanoi suomennettuna: ”Hetkinen, täällä on yksi juna, joka lähtee pian klo 01:02 ajaen pitkän lenkin Karlstadin ja Trollhättanin kautta Göteborgiin, jossa on junanvaihto Boråsiin!” Halleluja! Leif osti minulle junalipun aina Boråsiin asti ja paikan makuuvaunusta. Hänen ollessa jo ovella poistumassa, rukoilin hiljaa hätärukouksen: ”Entä se ruokaraha?”

  Samassa Leif kääntyi ja palasi luokseni antaen minulle 20 SEK sanoen, että pitäähän minun syödäkin jotakin. Pyysin saada hänen osoitteensa voidakseni kiittää häntä tästä niin suuresta avusta. Aika matkata Göteborgiin kesti 7 h 42 min, joten ehdin nukkua kunnolla junassa.

  Konduktööri herätti minut Göteborgissa. Vaihdoin siellä junaa ja matkasin Boråsiin. Kuljettuani kävellen pikkulaukkuni kanssa saavuin jo perjantai-iltana klo 14 äidin luo. Siis ennen sapatin alkamista, kuten olin rukoillut! Sain kaikkiin kolmeen rukoukseeni vastauksen! ”Jokainen anova saa ja etsivä löytää!”  

PÄIVÄTYÖ KUMITEHTAALTA

  Kerroin äidille ja pikkuveljelleni Klausselle kuulumiset viime vuosilta ja he ihmettelivät matkaani Tukholmasta Boråsiin. Asuin äidin luona ja aloin etsiä töitä. Kävin kolmena päivänä metsässä saman puun juurella rukoilemassa sopivaa työtä. En osannut Ruotsia ja se rajoitti työnsaantimahdollisuuksiani. Sitten kävin Caroli seurakunnan toimistossa tekemässä muuttoilmoituksen, jotta saadakseni oikeuden työntekoon Ruotsissa.

  Menin työnvälitystoimistoon ja sain sieltä esitteitä avoimista työpaikoista. Eräs niistä oli lähellä Boråsia sijaitsevassa Svaneholmin kumitehtaassa, nimeltä Firestone-Viskafors Ab. Se olikin onnenpotku, etten osannut riittävän hyvin Ruotsia, sillä en tiennyt kyseisen avoimen työn olevan vuorotyötä. Vasta työhönottohaastattelussa asia selvisi minulle. 

  Sanoin siellä tehtaan johtajalle, että minulla on kaksi ehtoa, joista en voi tinkiä: 1) En voi työskennellä vuorotöissä, etten rikkoisi Sapattia joka toinen perjantai-ilta. 2) En tule liittymään LO:hon eli ammattiliittoon. Sanoin, että muutoin suostun tekemään mitä tahansa työtä. Hän ihmetteli sitä kuultuaan millainen peruskoulutus minulla oli ja millaisissa työpaikoissa olin työskennellyt. Paikalla oli myös eräs työnjohtaja, joka sanoi, että heillä on juuri nyt eräs pelkkä päivätyö 2 kk:n ajaksi. 

  Muuan mies oli näet kaatunut ja saanut selkävamman, jonka johdosta hän joutui 2 kk:n sairaslomalle. Sain kyseisen työpaikan. Se oli verraten siisti työ. Tehtävänäni oli punnita reseptin mukaan yhteensä 130 eri kemikaalista annoksia kumiraaka-aineiden valmistamiseksi. Se tapahtui gramman tarkkuudella jauhokauhalla ja kaupan vaa’alla. Sellainen punnitseminen oli minulle tuttua siltä ajalta, jolloin toimin myyjäharjoittelijana elintarvikekaupassa noin 14 vuotta aiemmin Lohjalla.

  Muistin lähettää Leif Lindforsille kiitoskirjeen. Kerroin siinä miten suuren palveluksen hän oli minulle tehnyt ja palautin hänelle heti ensimmäisestä palkastani sen rahan, mitä hän oli minulle antanut ja junalipun hinnan.

YHTEENOTTO LO-VÄEN KANSSA

  Sain työskennellä rauhassa noin 2 viikkoa. Sitten eräs ammattiliittoaktiivi, vanhempi norjalainen mies, tuli luokseni ja kysyi, että onko totta, etten aio liittyä LO:hon *). Kerroin sen olevan totta. Silloin hän tuli vihaa täyteen ja alkoi kiroilla karkeasti minulle ja selitti ruotsiksi jotakin, mitä en ymmärtänyt.

*) / LO = Lands Organisation eli Suomen SAK:ta vastaava työntekijöiden järjestö /

  Hymyilin hänelle ja taputtaen häntä olkapäälle sanoin: ”Jesus älskar dig!” Hän tuli aivan hölmistyneen näköiseksi, lopetti heti kiroilun ja sai jalat alleen. Kului jälleen viikko rauhallisissa merkeissä, kunnes eräänä iltapäivänä sain sydämeeni viestin taivaasta: ”Leif, mene heti vessaan, sulje ovi ja rukoile vierain kielin!” Jätin punnituksen kesken ja tein heti, mitä kehotettiin.

  Kun palasin takaisin työpaikalleni ja otin kauhan käteeni, tuli luokseni eräs fiksuntuntuinen vain vähän minua vanhempi, noin 30-vuotias Suomea puhuva mies, joka esitteli itsensä ja sanoi olevansa paikallinen LO:n edustaja. Hän esitti minulle viisi kysymystä, joihin kaikkiin osasin välittömästi vastata suoraan Vuorisaarnan sanoin. Juuri siksi, minun piti rukoilla vierain kielin!

  Muistan vielä yhden kysymyksen: ”Uskotko, että Jumala voi pitää sinusta huolen niin kuin taivaan linnuista?” Vastasin: ”Uskon, sillä Jeesus sanoi meille opetuslapsilleen ’Katsokaa taivaan lintuja. Eivät ne tee työtä, eivätkä kehrää ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Te olette paljon suurempi arvoiset kuin ne’.” Sen kuultuaan hän hämmästyi ja sanoi: ”Huomaan sinun olevan uskovainen mies.” 

  Sitten hän lähti pois. Rukoilin, että hänkin tulisi uskoon. Sen jälkeen ei kukaan tullut puhumaan minulle mitään LO:hon liittymisestä eikä muustakaan. Kun 2 kk kului umpeen, sain toisen päivätyön erään nuoren espanjalaisen Tony nimisen pojan kanssa giljotiini-osastolta. Siellä oli työnä paloitella noin kuutiometrin kokoisia kumiaihioita sopivan kokoisiksi paloiksi jatkokäsittelyä varten. Hän oli avoin tyyppi, mutta hyvin masentunut siksi, että kesä oli sateinen ja auringonvalo oli kortilla. 

  Hän oli roomalaiskatolinen, mutta maallistunut, eikä puhunut uskonasioista lainkaan. Hän oli komea nuorukainen ja oli kihlannut kauniin ruotsittaren. Hän aikoi työskennellä Ruotsissa vain sen ajan, että saisi koottua rahat uuden auton ostoon ja muuttaa nuorikkonsa kanssa takaisin Espanjan aurinkorannikolle. Eräänä sateisena maanantaiaamuna päätin yllättää hänet ja kun juttelimme englanniksi, niin kysyin häneltä hymyhuulin: ”Have you already remembered give thanks to the Lord for this wonderful day?”

  Hän alkoi nauraa ja sekosi. Sitten hän poistui työpaikalta hetkiseksi ja palasi noin 5 litran maalipurkin ja maalipensselin kanssa. Ihmettelin, että mitä ihmettä Tony nyt oikein aikoo tehdä? Hän maalasi keltaisella maalilla, kissankorkuisin kirjaimin tumman ruskealle seinälle koko seinän leveydeltä tuon saman lauseen: HAVE YOU ALREADY REMEMBERED GIVE THANKS TO THE LORD FOR THIS WONDERFUL DAY? (Käsi sydämelle lukija, oletko sinä jo muistanut?)

  Tiesin, ettei siitä hyvää seuraa, sillä meillä oli sillä osastolla esimiehenä eräs vanhemman puoleinen suomalainen julkikommunisti. Kun hän tuli pian sen jälkeen tarkastuskierrokselle ja sattui vilkaisemaan seinää, hän kauhistui! Sitten hän huusi: ”Leif, sinäkö tuon kirjoitit?” Vastasin: ”En kirjoittanut.” Sitten hän kysyi: ”Kuka sitten?” Vastasin: ”Tiedän kyllä mutta en kerro.”  

  Hän katsoi meitä vuoronperään ja sanoi: ”Minä tuon teille liuotinta ja vaadin, että pesette tuon tekstin välittömästi pois seinältä!” Hän toi liuottimen ja rättejä. Sitten me pesimme tekstin pois. Nauroimme esimiehen poistuttua makeasti Tonyn kanssa esimiehen kauhistuneelle ilmeelle, kun hän näki sen tekstin.

  Sen jälkeen kirjoitin giljotiinin reunaan ”Gud är Kärleken!” eikä esimies puuttunut siihen. Viesti kiiri tuostakin tekstistä muille tehtaalla ja porukkaa tuli yksitellen katsomaan giljotiinin tekstiä. Monen kasvoilla oli hymynkare. He olivat kuulleet myös siitä edellisestä tekstistä. Se piristi monen harmaan päivän tehtaalla. 

  Olihan työ kumitehtaalla perin yksitoikkoista ja ankeaa. Sitten tuli kesälomien aika ja oltuani lomalla 2 viikkoa sain pankkiin tilin. Tarkasteltuani sitä, havaitsin sen olevan lopputili! Soitin tehtaan johdolle ja kysyin, että miksi palvelusaikaani ei jatkettu, vaan sain lopputilin(?)

  Tehtaanjohtaja sanoi: ”Olemme olleet tyytyväisiä sinun työhösi, mutta LO on nostanut sinusta sellaisen metelin, että asiaasi on käsitelty heidän luonaan Tukholman pääkonttorissa. He ovat päättäneet, että minun on joko liityttävä LO:hon tai koko tehtaan ammattiyhdistysväki menee lakkoon. Valitettavasti minä en ole oikea johtaja tässä firmassa, vaan tehtaan ammattiyhdistysväki. Jos he menevät lakkoon, menee firma konkurssiin ja minä saan silloin potkut.”

  Vastasin hänelle: ”Kiitos, että kerroit todellisen syyn. Ymmärrän hyvin sinua ja toivotan sinulle menestystä työssäsi. Jumala tulee kyllä pitämään minusta hyvän huolen.” Niin Hän pitikin! Ei kulunut montaa vuotta, kun tuo firma meni konkurssiin, ilmeisesti juuri rettelöivän ammattiyhdistysväen vuoksi.

PALUU SUOMEEN VUODEN 1977 LOPULLA

  Palasin takaisin Suomeen sen kesäloman jälkeen. Minua kasvatettiin uskossa. Olin työttömänä noin 4 kk. Koska en saanut varsinaista työtä, niin tein useita erilaisia vapaaehtoistöitä. Sain sydämelleni mennä tervehtimään isääni Siuntioon ja kerroin elämäntilanteestani hänelle. Siinä tein sen virheen, etten uskossa turvautunut yksin taivaallisen Isäni apuun, niin kuin olisi pitänyt.

  Maallinen isäni auttoi jälleen minua siten, että ehdotti minulle menemistä Tampereelle työttömille teknikoille järjestettävälle Tehdasteollisuuden Rationalisointikurssille. Kävin pääsykokeissa ja pääsin 14.11.1977 alkaneelle kurssille, Tampereen Teknilliseen Oppilaitokseen (HTOL). Kurssi oli hyvin järjestetty. Sain asunnon Tampereen Peltonummin Ylioppilasasuntolasta. 

  Kurssi kesti 5 kk. Alkuosa oli teorian opiskelua ja loput 2 kk käytännön työharjoittelua. Minun harjoittelupaikakseni tuli Aaltosen Kenkätehtaan yhteydessä silloin toiminut muovitehdas, nimeltä Sarvis Oy. Muistan erään hauskan muiston teoria-ajalta. Kurssin vetäjä, peitenimeltä Tapani, järjesti erään kokeen koskien standardiaikajärjestelmiä ja sanoi, että jos joku meistä saa kokeesta täydet pisteet, niin hän on joko nero tai hullu. 

  Hän lupasi tarjota sellaiselle kakkukahvit. Täysi pistemäärä olisi ollut 40. Minä sain 39,5. Tapani sanoi, että olin jälleen rajatapaus, sillä hän oli kauan miettinyt minun hyväksymistä kurssille ja nyt sain pistemäärän, joka on neron ja hullun rajamailla. Hän nauroi ja tarjosi minulle pullakahvit siitä hyvästä!

  Kun kävin kurssin aikana viikonloppuna Siuntiossa kevättalvella isän luona, niin tapani mukaan kerroin uskonasioista, joista omaiseni siellä eivät olleet yhtään kiinnostuneita. Isä sanoi: ”Mene sen sijaan ja kerro tuolle taksikuskille (peitenimeltä Åke), että hänen pitää lopettaa viikonloppujuopottelu ennen kuin mitään kauheata tapahtuu.” Åke tuli aina juovuttuaan hyvin väkivaltaiseksi.

  Åke oli selvin päin kuin enkeli, mutta tuo pienehkö mies muuttui täysin kännissä ollessaan. Häneen meni riivaajahenki ja hän ajoi kirveellä vaimonsa ja viisi lastaan alusvaatteisillaan talvipakkaseen! Se tapahtui niin usein, että vanhempani, joiden talo sijaitsi vain noin 150 m päässä Åken talosta, järjesti Åken vaimoa ja lapsia varten hätämajoituksen valmiiksi jo hyvissä ajoin lauantaiksi.

  Oli se näky, kun Åken vaimo ja lapset juoksivat jonossa meille turvaan! He saivat saunoa ja juoda iltakahvit ennen maate menoaan. Olin samaa mieltä isän kanssa, mutta käydessäni silloin kotona ei minulla ollut aikaa poiketa Åken luo. Saavuttuani Tampereelle, en saanut asiaa pois mielestäni. Näin vielä unen, jonka tajusin olevan vakava varoitus Åkelle.

  Unessa näin öiseen aikaan kahden kuoleman enkelin tulevan kahden hevosen vetämillä rattailla valtavalla vauhdilla Hesan suunnalta. He kiersivät kaksi kertaa Åke talon ja ottivat sieltä jonkun mukaansa ja palasivat kovalla vauhdilla samaa tietä takaisin. Aavistin sen ”jonkun” olevan Åke.

  Nähtyäni unen minun piti kirjoittaa vakava varoituskirje Åkelle ja postittaa se vielä sinä iltana. Sen tehtyäni sain rauhan. Kehotin häntä siinä lyhyessä kirjeessä, että hänen pitää tehdä parannus ja uskoa Jeesuksen Kristukseen voidakseen pelastua ja että juopottelu voi johtaa hänet ennenaikaiseen tuhoon. Sen jälkeen kului noin kuukausi ja soitin jälleen isälleni kysyen, että ovatko he kotona sinä viikonloppuna, jotta voisin käydä heitä tapaamassa.

  Isäni sanoi, että tule pois, mutta että kirkonkylässä on tapahtunut kauheita! Kun saavuin Siuntioon, näin Åken talon palaneen maan tasalle, ainoastaan savupiippu oli pystyssä. Isä kertoi, että kolme viikkoa sitten, vain viikko sen jälkeen kun olin postittanut sen varoituskirjeen Åkelle, oli Åke jälleen juonut itsensä känniin.

  Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat peloissaan jo ajoissa paenneet sukulaistensa luo Virkkalaan. Åke oli ilmeisesti nukahtanut palava savuke kädessään ja palanut yhdessä talon mukana niin, ettei hänestä löydetty isäni mukaan tuhkan seasta kuin kasa luita. Voi miten kauhea loppu miesparalle! 

  Åken vaimo, peitenimeltään Lisbeth, kysyi kerran myöhemmin minulta: ”Miten Leif osasit kirjoittaa sen varoituskirjeen, joka oli niin hyvin ajoitettu?” Kerroin saaneeni sen Herralta sydämelleni. Kysyin puolestaan Lisbethiltä: ”Miksi et ottanut avioeroa miehestäsi, sillä vaaransithan monta kertaa oman ja lastesi hengen hänen kännipäissään harjoittaman väkivallan vuoksi?” Lisbeth vastasi: ”Siksi, että rakastin häntä niin paljon.” Se oli hyvin kauniisti sanottu!

  Oma äitinihän oli ottanut avioeron isästäni, vaikka isäni oli kuin enkeli ollessaan humalassa, eikä hän koskaan käyttäytynyt väkivaltaisesti. Åken vaimo ei ollut ainakaan sillä tavalla uskovainen, että olisi kertonut uskovansa Jeesukseen. Kuitenkin hän oli tuossa kohden paljon äitiäni armollisempi. Lisbeth antoi toiminnallaan hyvän esikuvan vaimosta, joka ei hylkää omaa miestään, vaikka tämä olisi väkivaltainen ja olisi käyttäytynyt väkivaltaisesti jo vuosien ajan. Rakkaudesta sanotaan Raamatussa: ”Kaikki se kärsii!”

  Muistui mieleeni, että ennen tuolle kurssille pääsyäni olin kirjoitin kirjeen presidentti Urho Kekkoselle ja valittanut sitä, ettei Suomen valtio ole minun tapauksessani kyennyt järjestämään minulle työtä. Sain parin viikon päästä ilmoituksen, että kirjeeni johdosta tililleni oli siirretty takautuvasti 612 mk työttömyyskorvausta! Tein siinäkin virheen kun turvauduin Kekkosen apuun, sillä olinhan itse sotkenut mahdollisuuteni työelämässäni sanoutuessani irti hyvästä työpaikasta ja alkanut toimia uskonkoetuksissa epäuskoisen tavoin.

  Uskonsiipeni eivät kantaneetkaan, kuten eräässä laulussa sanotaan! Silti en kadu sitä, että olen yrittänyt uskoa ja saanut oppia sen kautta useita asioita. Sain 3 kk:n teoriajakson ja 2 kk:n harjoittelujakson päätyttyä väliaikaisen toimen Sarviksessa laitesuunnittelijana siksi, että harjoittelukurssin aikana opettaja totesi minut poikkeuksellisen kekseliääksi ja että minulla on rikas mielikuvitus ongelmien ratkaisemisessa.

  Työskentelin Sarviksessa 1,5 kk, mikä oli koejaksoa ja tulin siihen tulokseen, ettei minun paikkani ole siinä joukossa, jossa kanssasuunnittelijat lukivat Hymyä työaikana. Esimieheni pani merkille sen, että työskentelin ahkerasti, olin tarkka ja ammattitaitoinen suunnittelija. Hän pahoitteli sitä, kun irtisanouduin. Hän oli peitenimeltään Kai Peltonen.

  Muutin taas Hesaan ja sain vuokrattua loppukesällä soluasunnon huoneen Vantaan Uudesta Koivukylästä. Asuin siinä yksin 2 kk. Paastosin ja rukoilin kolmeen eri otteeseen useiden viikkojen pituisia vesipaastoja, tarkoituksena löytää Pyhän Hengen johdatusta siihen, mitä tehdä seuraavaksi.

  Kun minun piti muuttaa soluasunnosta pois, ei minulla ollut tiedossa minne muuttaisin, sillä olin työtön ja rahaton. Vain 3 pv ennen pakkomuuttoa tapasin erään uskonveljen, peitenimeltä Reino Koski, joka kuului Hesan Lähetysseurakuntaan. Hän asui perheineen Korsossa, ei kovin kaukana soluasunnoltani.

MUUTTO KORSON ISOON KARTANOON

  Hän poikkesi luokseni ja ehdotti, että muutan heidän luokseen isoon Korson kartanoon, jonka he olivat saaneet vuokrattua edullisesti. Sain asua heidän kalustetussa olohuoneessaan. Kävin vapaaehtoistyössä Korson keskustassa olevassa Grilli Qumranissa. Tein siellä salaatteja ja tiskasin astioita. Palkaksi sain hyvää ruokaa. Sain uskonveljeltä myös junaliput käydä Hesassa. 

  Siellä toimin vapaaehtoistyössä Kristillisessä Kirja- ja Kasettikeitaassa ja kävin tapaamassa Reinoa myös Kovaosaiset Ry:n veljeskodissa, jossa hän toimi vartijan ja kodinhoitajan tehtävissä erään toisen tutun uskonveljeni kanssa, peitenimeltään Keijo Virta. He olivat saaneet sydämelleen toimia tuossa Kristillisessä Kirja- ja Kasettikeitaassa. Lyhennän paikan nimeksi ”Keidas”.

  Koska Reinolla ja Keijolla oli perheet ja pieniä lapsia, niin ehdotin, että toimisin vapaaehtoisesti ja ilmaiseksi Keitaalla, sillä hekään eivät saaneet siitä työstä mitään palkkaa. He ilahtuivat siitä, sillä saivathan he silloin enemmän vapaa-aikaa perhettään varten. He tulivat vain silloin tällöin muutamaksi tunniksi Keitaalle. Avasin oven aamulla klo 9. Keitin teetä väelle, joka kävi siellä ja tarjoilin päivittäin kahta ranskista, jotka olin siivuttanut ja voidellut palat sulatejuustolla.

  Keitaalta sai ilmaiseksi eri kustantajien ilmaisjakeluun antamia kristillisiä kirjoja, lehtiä ja laulukasetteja. Suljin ulko-oven iltaisin klo 17, imuroin lattiat ja tiskasin tiskit. Se oli hyvin mielenkiintoinen tehtävä ja opin sinä aikana paljon uutta siitä, miten Herra kohtelee erilaisia ihmisiä täysin yksilöllisesti ja etenkin armollisesti.

  Eräänä iltana olin unohtanut sulkea ulko-oven klo 17 ja alkanut tiskata astioita, kun sisälle tuli muuan nuori mies, joka alkoi itkeä. Menin hänen luokseen ja kysyin, että mikä nyt on hätänä? Hän kertoi, ettei koe mitään tarkoitusta elämälleen, vaikka oli tullut uskoon jo jonkin aikaa sitten. Hänellä oli selvä puhevika ja hän oli etsinyt ahkerasti mitä tahansa työtä, saamatta mitään.

  Hänellä ei ollut seurakuntayhteyttä, eikä yhtäkään uskovaa ystävää. Tunsin syvää myötätuntoa häntä kohtaan ja ymmärsin, että ilman selvää Herran apua ja johdatusta hän jäisi ilman apua ainakin työpaikan suhteen. Ehdotin, että viemme nuo kolme asiaa rukouksin taivaallisen Isämme eteen.

  Teimme niin ja kiitimme Jeesuksen nimessä Isää, joka on rikas antaja kaikille, jotka häntä avukseen huutavat, luottaen Jeesuksen lupaukseen: Matt. 18:19

”Vielä minä sanon teille: Jos kaksi teistä maan päällä keskenään sopii mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, niin he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa.” Poika, peitenimeltä Petteri, lähti kohta kotiin ja unohdin asian.   

  Noin viikon päästä Petteri soitti minulle ja kiitti minua. Hän oli näet saanut sinä iltana jolloin olimme rukoilleet, ollessaan matkalla kotiin, uuden hyvän ystävän kadulta. Tuo uskova ystävä oli vienyt hänet erääseen Hesan Saalemseurakuntaan.  

  Hän oli kokenut sen seurakunnan heti hengelliseksi kodikseen ja hänen uusi ystävänsä onnistui järjestämään Petterille kivan päivätyöpaikan jostakin varastosta, jossa tuo hänen ystävänsäkin työskenteli hänen työkaverinaan ja työhön opastajanaan! Kiitos ihmeellisestä Petterin saamasta avusta kuuluu yksin Herralle! Halleluja!