Seitsemäs joki - Luku 1

~ LUKU 1 ~

MUISTOJA VARHAISLAPSUUDESTANI

  Synnyin varhaiskeväisenä päivänä Suomen ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, Skaftungissa vaatimattomaan köyhälistöperheeseen 15.3.1949. Siihen aikaan, kun en vielä osannut puhua sanaakaan, piti harras uskovainen äitini minua käsivarsillaan ja kysyi sydämessään: ”Mitähän tästä pojasta isona tulee?” Katsoin häntä silmiin, hymyilin ja sanoin: ”Pappi!” Se toteutuikin, mutta eri lailla, mikä ilmenee jatkosta. 

  Synnyin saunassa, kuten silloin oli tapana. Isä kertoi, että synnytykseen kutsuttu lääkäri oli unohtanut lääkärinlaukkunsa avaimen kotiin ja synnyin sillä aikaa kun hän oli sitä noutamassa. Käsistään taitava Isäni toimi kätilönä. Olen pannut merkille isäni taitavuuden monessa eri asiassa. Monen muun ohessa hän on rakentanut omakotitaloja, kesähuvilaa, jopa liikerakennusta ja hankki lisäansiota kutomalla ryijyjä. Yksi upea niistä oli kotimme seinällä.

  Isoisäni Oskar Norrgård tuli täysin sokeaksi jo 16-vuotiaana tapaturman seurauksena. Hän oli silloin veneretkellä kahden kaverinsa kanssa, istui veneen kokassa ja söi eväitään. Soutajan ja veneen perässä istuvan välille puhkesi riita. Perässä istuva tempasi käsiinsä haulikon tähdäten sillä soutajaa. Soutaja ehti väistää ja ammuksen haulit osuivat isoisääni kasvoihin. Silti hän ehti olla eläessään kahdesti aviossa.

  
  Hänen ensimmäinen vaimonsa näet kuoli. Oskar tuli tapaturman seurauksena vanhoillislestadiolaiseen uskoon. Eräässä hänen sepittämistään lauluista hän kertoo olevansa kiitollinen siitä, että sai tulla sokeaksi voidakseen tulla näkeväksi. Hän julkaisi ruotsinkielistä lähetyslehteä nimeltä ”Zions Missionsblad”.  Hän myi lähialueellaan vaatteita ja tekstiilejä.

  Isäni Paulus Norrgård kertoi, että oli silloin joutunut vetämään kärryjä talvipakkasillakin, avustaessaan isäänsä tämän myyntitöissä ja kauppamatkoilla. Isälläni oli vanhempi veli Leve ja nuorempi veli Helge, jolla oli samanikäinen sisar Helga. He olivat kaksosia. Koska isoisäni oli umpisokea, onnistuivat hänen poikansa salaa polttamaan pontikkaa ja juopottelemaan.

  Molemmat vanhempani olivat vanhoillislestadiolaista sukua. Siksi lastenkin vieminen suviseuroihin oli normaalia. Olin siihen aikaan vajaa 2-vuotias. Siksi minulla ei ole mitään muistikuvaa niistä kokouksista. Rakas kummitätini Selma Norrgård os. Jauhiainen oli topakka ja kaunis savolaisnainen kotoisin Kiuruvedeltä.

  Hän oli suuresti huolissaan meistä kolmesta pienokaisesta, sillä hänellä ei ollut omia lapsia, vaan hän holhosi miehensä toisen naisen kanssa saamaa aviotonta lasta, Arvoa. Selmaa petettiin, sillä avioituessaan hän ei ollut tietoinen miehensä Leven lehtolapsesta. Siksi heille ei syntynyt yhteisiä lapsia.

  Selmakin asui miehensä kanssa Skaftungissa, joka sijaitsee osittain meren rannalla. Tuo alun perin täysin ruotsinkielisten kylä kuului aiemmin Sidebyn kuntaan, mutta liitettiin Kristiinankaupunkiin vuonna 1973. Isäni tehdessä jopa 2 viikon työmatkoja vakuutusmyyjänä, pitkästyi äitini kotona oloonsa. Hän ei osannut puhua lainkaan ruotsia ja jätti meidät kolme pikkupoikaa yksin omakotitaloon, kun lähti jopa viikoksi isovanhempiensa luo Alajärvelle.  

  Hän oli näet mieleltään sairas ja mustasukkainen isästäni. Sain kuulla siitä myöhemmin erikseen isältäni, Selmalta ja isäni uskovalta sisarelta, Helgalta. Äitini oli siis mielisairas ja olisi tarvinnut kipeästi hoitoa sairauteensa. Hän säilytti uskonsa kuolemaansa asti. Opin häneltä uskollisuutta! Ilm. 2:10c. 

>>Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun!<<

ENKELTEN VARJELUKSESSA

  Kerran äitini lähti isovanhempiensa luo viikoksi. Selmalle tuli silloin mieleen, että miten äitini ja me pikkupojat oikein jaksamme(?) Koputtaessaan ovea ei kukaan tullut avaamaan, mutta silti asunnossa oli valoa sinä talvisena iltana. Hän tiesi, että avainta säilytetään oven edessä maton alla ja avasi sillä oven. Hän näki meidän, pikkupoikien, paenneen peloissamme keittiön pöydän alle. 

  Mutta kaikkein pahinta oli se, ettei äitini ollut kotona ja hän näki palavan öljylampun, joka oli jätetty kirjahyllyn ylätasanteelle. Sen kuuma liekki oli jo polttanut puutalon kattoon tumman alueen ja huoneessa oli jo hieman savua. Olisi ollut vain ajan kysymys, että talo olisi syttynyt palamaan! Rakas Selma tätini otti lampun oitis pois ja antoi meille tuliaisenaan tuomaansa ruokaa ja ruokki meitä päivittäin siihen asti kunnes äitini palasi Alajärveltä kotiin. 

  Silloin Selma kysyi ihmetellen äidiltäni, että miksi tämä oli jättänyt lapsensa yksin kotiin ja laittanut öljylampun palamaan kirjahyllyn ylätasolle, sillä koko talon syttyminen palamaan oli ollut vain minuuteista kiinni? Äiti oli vastannut hänelle, että kyllä suojelusenkelit lapsia varjelee. Siitä Selma ymmärsi äitini olevan vakavasti mielisairas. 

  Taivaallinen Isämme käytti siitä lähtien Selmaa "suojelusenkelinä" niin kauan kuin vanhempani asuivat Skaftungissa. Olin siitä kiitollinen ja kävin tapaamassa häntä muutaman kerran 1990-luvulla, jolloin hän joutui makaamaan halvaantuneena neljä pitkää vuotta Lohjan sairaalan vuodeosastolla. Silloin hän iäkkäänä mielellään kertoi muistoistaan minulle.

MUUTTO VIHDIN NUMMELAAN VUONNA 1951

  Isäni, Paulus Norrgårdin saatua vakinaisen viran vakuutusten myyjänä Aura Vakuutusyhtiössä, joka oli silloiselta nimeltään Maanviljelijäin Keskinäinen Vakuutusyhdistys Aura eli Maa-Aura, muutimme Vihdin Nummelaan. 

  Syynä oli se, että isäni myyntialueeksi oli tullut koko Etelä-Suomi. Äitini Kerttu os. Hietamäki oli siihen mennessä synnyttänyt meidät villit pojat, Lars 4 v., minut (Leif) 2 v. ja Klaus 1 v. Vähän myöhemmin äitini sai kivuliaan keskenmenon, jolloin tyttövauva kuoli. Sen seurauksena hän kärsi runsaasta verenvuodosta.  

  Vanhempani saivat vuokrattua Hurrin kartanon mailta pienen vanhan mökin. Se sijaitsi metsän siimeksessä, joen rannalla liki kartanoa. Koska isän toimialueeseen kuului koko eteläinen Suomi Vaasaan asti, niin hän teki jopa kahden viikon pituisia työmatkoja pyrkien myymään erilaisia vakuutuksia, enimmäkseen palo- ja henkivakuutuksia. Hän oli kohtelias, hyvä puhumaan ja hänet koettiin rehelliseksi ja luotettavaksi, mitä hän aina olikin.

  Hänen ollessa työmatkoilla ja äitini sairastaessa, me pojat menimme usein kerjäämään Hurrin kartanosta ruokaa nälkäämme. Siellä oleva vanha leskirouva oli aina siististi pukeutunut ja sääli suuresti meitä pieniä ja likaisia ressukoita. Eräänä aurinkoisena talvipäivänä menimme jäätynyttä joenvartta pitkin kolmisin sinne kerjuureissulle ja kolkutimme ulko-ovea. Kartanon emäntä näki meidät, mutta ei päästänyt meitä sisälle, koska meissä vilisi täitä ja kirppuja.

  Kuulin kuinka hän sanoi palvelijattarelleen: ”Taas ne Norrgårdin nälkäiset pojat ovat ovella kerjäämässä ruokaa. Älä vain laske niitä sisälle, koska niissä on täitä, mutta vie heille paistettuja lettuja ulkorapulle. Syökööt siellä.” Saimme niitä kauniissa lautasissa ja syömävälineiksi hopeahaarukat ja veitset. Juotavaa emme saaneet, mutta letut tekivät silti nopeasti kaupan.

  Letut mansikkahillon kanssa olivat harvinaista herkkua ja me pikkupojat onnistuimme syömään ne haarukan ja veitsen avulla, vaikka se vaikeaa olikin. Muistan kuuman lautasen lämmittäneen kylmiä ja palelevia sormiani. Olen yhä kiitollinen tuolle kartanon emännälle hänen hyväsydämisyytensä vuoksi ja nyt vanhempana ymmärrän hyvin hänen kammonsa täitä ja kirppujamme kohtaan. Siinä pikkumökissä oli varmaan myös luteita(?)

  Äitini ei ole koskaan ollut erityisen ahkera siivoamaan, eikä siihen aikaan olisi varmaan ollutkaan mahdollista häätää luteita puutalon seinien rakosista. Lisäksi äiti sairasteli tuolloin usein sisäistä verenvuotoa ja se tietenkin väsytti häntä. Isoveljeni Lasse sairastui vakavasti ja isän tultua pitkältä työmatkalta kotiin hän näki Lassen kriittisessä tilassa.

  Muistan tapauksen vielä. Lasse oli sairas, aliravittu ja jaksoi vain nukkua. Isäni antoi silloin Lasselle keitettyjä rusinoita syöttäen häntä lusikalla suuhun. Lasse alkoi toipua ja parantua nimenomaan isäni hellän huolenpidon seurauksena. Silloin jo 2-vuotiaana ymmärsin hyvin isämme rakastavan meitä ainakin yhtä paljon tai enemmän kuin äitimme.

  Äitini sai keskenmenon ja runsaan verenvuodon. Hän kertoi myöhemmin, ettei isäni vienyt häntä sairaalaan, vaikka hän sitä pyysi. Isäni oli kuulemma vain nauranut hänelle. Siitä syntyi heidän välilleen luottamuspula. 

  Kriisi vain paheni siksi, että vaikka isäni oli antanut äidilleni raittiuslupauksen ehtona avioon menolle, niin työnsä luonteen vuoksi isäni alkoi juoda osana työnsä kuvioita. Voidakseen myydä rikkaille maatalon isännille palo- ja muitakin vakuutuksia, näytteli viinan juottaminen tärkeää osaa. Sopivasti juopuneet asiakkaat oli näet helppo saada allekirjoittamaan vakuutussopimuksia.

  Vaikka olin vain 2-vuotias, niin muistan erään koti-illan, jolloin humalainen isäni laittoi hieman koskenkorvaa kahvin sekaan ja juotti sitä Lasselle. Tämä alkoi hoiperrella kuin juopunut ja äitini tulistui sanoen: ”Kuules Paulus, nyt laitan sinut valinnan eteen: Tästä talosta lähtee joko viinapullo tai minä ja pojat, sillä minun lapsilleni sinä et enää viinaa juota. Onko selvä?” 

  Isäni lupasi tietenkin olla raitis, koska ei halunnut riidellä lasten kuullen. Emme asuneet kauan Nummelassa, sillä säännöllisesti juomaan tottunut isäni ei kyennyt enää lopettamaan viinan juontiaan, eikä edes halunnut tehdä niin. Hän kantoi näet taloudellista huolta perheestään, eikä aikonut lopun ikäänsä asua vuokralla. 

  Hän ei myöskään pitänyt siitä, että äitini alkoi komennella häntä, rohkea ja voimakastahtoinen luonteeltaan kun oli. Harva arvonsa tunteva mies alistuu vaimonsa tossun alle. Vihtoreita toki on, mutta isäni oli toista maata. Viinan juonti ei haitannut hänen työtään ja hän oli aina kiltti humalaisenakin.

 

  Isälleni ei ole koskaan tullut krapulaa. Se saattoi johtua siitä, että hän oli nuoruudessaan harrastanut viinan salapolttoa kahden veljensä kanssa ja juonut usein ja paljon hyvin vahvaa pontikkaa. Hän uskoi myös, että ilman viinaa hän ei olisi onnistunut myymään vakuutuksia.

  Lopulta äitini toteutti uhkauksensa, otti heidän häälahjaksi saamansa yhteiset pöytähopeat ja kaikki kolme poikaansa ja vei meidät mukanaan vanhempiensa luo Alajärvelle.

  Sen hän teki salaa ja voin vain kuvitella miltä isästäni tuntui saapuessaan talvipakkasilla kotiinsa, joka oli autio ja kylmä. Isäni näet rakasti todella syvästi meitä kaikkia poikiaan, samoin äitiäni, eikä olisi halunnut erota hänestä, vaikka tiesi äitini oikukkaaksi ja hyvin mustasukkaiseksi. Äitini ei useista suostutteluista huolimatta halunnut palata hänen luokseen. Siksi Isäni alkoi lopulta etsiä itselleen uutta naista, jonka kanssa perustaa uusioperhe.

MUISTOJA ALAJÄRVELTÄ

  Äitini vanhemmilla oli iso kaksikerroksinen maalaistalo, nimeltä Pohjan tila. Sen pihalla kasvoi valtavan iso koivu. Me kolme poikaa tykättiin koivusta ja menimme halaamaan sitä siten, että kurkotimme ottamaan toisiamme käsistä kiinni sen ympärillä. Olimme kenties Suomen ensimmäisiä puunhalaajia!

  Viljelysmaana oli kolme pitkää sarkaa, joissa viljeltiin nauriita. Myös ruista viljeltiin ja oltiin ruuan suhteen omavaraisia. Navetassa oli kolme lehmää: Muurikki, Mansikki ja Mustikki, lisäksi yksi hevonen joka poiki ja muutama lammas. Pihalla oli kanoja ja oli kiva seurata, niiden jatkuvaa maan matojen tonkimista ja jyvien nokkimista.

  Kerran kesällä näin erään kanan olevan paniikissa navetan seinustalle vinoon laitetun hetekan takana. Sen nokasta valui verta. Sen sanottiin selvinneen kanahaukan hyökkäyksestä ja onneksi se jäi eloon. Minulla on sellainen hämärä mielikuva, että näin sen haukan tulon ja huusin veljilleni: ”Katsokaa, miten iso lintu!” Ehkä kanatkin kuulivat huutoni, olivat myös sen vuoksi valppaina, ja selvisivät kanahaukan hyökkäyksestä.

  Talon peltojen laidalla virtasi kirkas joki. Joen toisella puolen oli pitkä ja leveä niitty, jonka takana oli metsää. Metsässä oli suoalueella pienehkö mutalampi. Äiti varoitti meitä poikia kyykäärmeistä joita kuulemma vilisi niityllä ja lammelle meillä ei ollut edes lupa mennä. Me pojat luulimme, että jos juoksemme paljain jaloin riittävän nopeasti, niin käärme ei ehdi pistää meitä. Koska äiti teki kotona käsitöitä, niin hän ei voinut aina paimentaa poikiaan. Me saimme olla useimmiten ihan omissa oloissamme pihalla.

  Niinpä eräänä kesäpäivänä me kipitimme salaa paljain jaloin pitkän niityn poikki metsälammelle, koska se oli jännää. Siellä oli rannalla muutama kivi. Hyppelimme kiveltä kivelle. Päätin hypätä isolta kiveltä eräälle mättäälle, mutta sen alla olikin syvää vettä ja liukastuin pudoten päistikkaa niin, että pääni upposi mutaan. Siirryin toiseen ulottuvuuteen, jossa istuin vihreällä niityllä. Olin siellä aluksi yksin, enkä kyennyt liikuttamaan itseäni, en edes pikkusormeani.

  Pian pieni ja siro lintu tuli aivan lähelleni ja alkoi laulaa. Se lauloi hyvin kauniisti ilmeisesti juuri minulle. Kuuntelin pidemmän aikaa kauniin linnun laulua ihmetellen, että missä oikein olin? Kun heräsin lopulta, näin olevani alastomana peltisessä pesusoikossa ja katsoin äitiäni silmiin. Hän hymyili ja sanoi: ”Nyt Leif palasi elämään!” Kehoni oli aivan vihreä koivun siitepölystä. Sitä oli näet varissut vaipaksi kaikkialle mutalammen pinnalle.

  Myöhemmin olen pohtinut, mitä onnettomuudessa todella oli tapahtunut ja tullut siihen tulokseen, että olin ollut kuolleena ehkä tunnin ajan. Lasse (5 v.) oli nähnyt jalkateräni veden pinnalla ja vetänyt minut (3 v.) kuiville. Hän pyysi Klaussea (2 v.) jäämään vierelleni ja oli juossut kertomaan äidille, mitä oli tapahtunut. Matkaa kotiin oli noin 1 km. Äiti saapui Lassen kanssa luokseni ja kantoi minut sylissään kotiin.

  Varmaan hän rukoili apua ylhäältä, harras uskova kun oli. Heistä kukaan ei ymmärtänyt antaa minulle tekohengitystä. Sain silti armon palata elämään. Kiitän siitä taivaallista Isääni! Seurauksena tapahtuneesta minulle tuli puhevika ja kummitätini Selman mukaan änkytin yli vuoden ajan.

  Kun vierailimme hänen luonaan, niin olin kuulemma kovin ihastunut heidän kauniisiin tauluihinsa ja änkytin tohkeissani osoittaen niitä ja hokien samalla: ”To, to, to, to!” Se hymyilytti Selmaa ja Leveä. Heillä oli tosi upeita maisematauluja. Toivuin puheviasta täysin noin 2 vuoden kuluttua.

  Lassellekin tapahtui ihmeellistä. Hän nukkui kerrossängyn yläosassa ja sen reunaan oli laitettu lauta siten, ettei hän nukkuessaan putoaisi vahingossa alas. Eräänä yönä lauta oli painunut alas ja Lasse alkoi pudota pää edellä alaspäin luullen näkevänsä unta. Hän kertoi vielä 59-vuotiaanakin muistavansa sen tapauksen.

  Hän heräsi siihen, että valkoiseen viittaan pukeutunut enkeli otti hänet ilmassa kiinni, käänsi hänet istuma-asentoon ja asetti varovasti hänet istumaan lattialle. Se ei lainkaan hämmästyttänyt kotiväkeä, sillä me kaikki uskoimme suojelusenkelien olemassaoloon.

  Äidin vanhemmat eivät olleet rikkaita, vaan varsin köyhiä hekin. Usein nälkä kurni suolissani ja kun kerran anoin isoäidiltä leipää, hän antoi minulle kivikovan leivänkannikan, jonka hän otti leipävartaasta katon rajasta. Menin pihalle ja yritin järsiä sitä pienillä hampaillani sillä seurauksella, että leukani meni sijoiltaan. Ne ovat edelleen sijoiltaan.

  Jotkut hammaslääkärit huomaavat sen ja kysyvät: ”Tiedätkö, että leukasi on pois sijoiltaan?” Tuon vian kanssa on ollut vaan elettävä. Leukanivelet eivät ole kohdallaan. Sen vuoksi pureminen tapahtuu vain lihasten avulla ja leukalihakset väsyvät nopeasti, kun pureskelen leipää. 

 Jos isoäitini olisi ajatellut hieman enemmän, olisi hän laittanut sen leipäpalan veteen pehmenemään ja pyytänyt minua odottamaan hetkisen ennen kuin aloin järsiä sitä. Äitini ei viitsinyt keittää kaurapuuroa, vaan syötti meille niin sanottua kaurasuttua, mikä tarkoitti sitä, että kauraryynit oli sekoitettu haaleaan veteen. Toki ne silloinkin paisuivat. Autoin isoäitiäni voin kirnuamisessa pyörittämällä vivulla peltistä kirnua.

  Vanhempani ja kummivanhempani ovat jo saaneet kutsun ikuisuuteen. Siksi pyrin kertomaan kaunistelematta myös heidän heikkouksistaan, joita meissä kaikissa ihmisissä on, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Tosiasioiden kertominen kuuluu rehellisyyteen. En hyväksy sitä, että hautajaisissa usein pelkästään ylistetään vainajaa, vaikka hän olisi ollut varsin jumalaton, paha ja väkivaltainen eläessään.

  Häntä ei pidä paheksuakaan, vaan arvioida oikein. Pahakin isä ja kelvoton äiti ovat lapsilleen rakkaita, joiden menetys on usein suuri suru. Lisäksi aika kultaa muistot ja lapset muistavat vain hyvät asiat nuoruudestaan. Se on Luojamme ihmisiin luomaa puolustusmekanismia.

LEMMIKKILAMPAANI TEURASTUS

  Ollessani 3-vuotias oli meidät pojat teljetty salaa tietämättämme yläkertaan, jossa nukuimme. Yritimme tulla aamulla alakertaan ja huusimme apua. Toivoimme, että joku tulisi avaamaan oven. Veljeni joutuivat paniikkiin, kun kukaan ei vastannut. Lasse alkoi potkia ovea, mutta se pysyi kiinni. Koska olen luonteeltani ovela kuten isänikin, niin arvelin telkeämisellä olevan varmaan syynsä.

  Niinpä menin yläkerrassa sen ikkunan ääreen, josta näki etupihalle. Sitä minun ei todellakaan olisi pitänyt tehdä, sillä olen hyvin herkkä veren näkemiselle! Näin nimittäin ikkunasta, miten äidin veli Väinö houkutteli lemmikki lampaani leivänpalalla jalkojensa väliin.

  Kun se tuli pahaa aavistamatta sinne, niin Väinö tarttui toisella kädellään sitä tiukasti turkista ja teurasti puukolla tuon rakkaan lampaani. Nähdessäni verta valuvan lampaasta aloin itkeä, sillä en voinut tajuta, miksi tuo vanha ja minulle niin kovin rakas emolammas joutui kokemaan niin julman kohtalon! Menin myöhemmin itkien teurastuspaikalle.

  Pikkuveljeni Klaus oli erityisen ihastunut hevoseemme ja kun se ajallaan varsoi, niin Klaus sanoi, ettemme me muut saa koskea varsaan, koska se on hänen. Kerran kun Klaus meni taputtamaan varsaa pepulle, näin miten se potkaisi häntä niin, että hän kaatui selälleen pihalla.

  Onneksi Klaus ei saanut pahempaa vammaa, mutta hyvän opetuksen ahneudestaan hän kyllä sai. Me emme voi omistaa eläimiä, sillä maa ja kaikki mitä siihen on tehty kuuluvat (Ps. 24:1) Luojalle, jonka omaa ovat tuhansien vuorten karja (Ps. 50:10). Me ihmiset olemme vain vieraita ja muukalaisia maan päällä! (Hebr. 11:13)

MYRKYTETYT MAKOSET

  Pohjanmaalla kutsuttiin karkkeja makosiksi. Isäni ikävöi meitä poikiaan ja me pojat myös häntä, mutta äitini ei sallinut hänen tavata meitä, koska hän oli saanut oikeuden holhota meitä kaikkia. Isäni lähetti meille jouluksi hedelmiä, appelsiineja ja kullekin pussillisen makosia eli karkkeja. Muistan kuinka äitini väitti, että isä yrittää myrkyttää meidät makosilla.

  Siksi hän keitti ne ensin kiehuvassa vedessä ja huuhtoi ne ennen kuin antoi ne meille. Hän näet uskoi, että niissä oleva ”kosketusmyrkky” liukenisi kiehuvaan veteen.  Isoäitini torui äitiäni sanoen: ”Älä pilaa kalliita ja hyviä makosia! Ei Paulus lapsiaan vihaa, koska lähettää heille joululahjojakin.” Äiti ei kuunnellut äitiään, vaan oli täysin aiheettoman pelkonsa kahleissa, kuten useimmat luulosairaat yleensä ovat.

  Isäni kertoi, miten äitini oli vaikeuttanut hänen työtään siihen aikaan, kun perhe vielä asui Skaftungissa. Kun äiti näki isälläni osoitekirjan asiakkaista, niin hän lähetti kaikille niille naisille, joiden nimet siitä löysi, varoituskirjeen, jossa hän varoitti heitä seurustelemasta isäni kanssa. Äiti tuhosi osoitekirjan!

  Isäni sanoi, ettei halunnut erota äidistäni, koska rakasti häntä, huolimatta tämän oikuista ja luulosairaudesta. Opin tuosta isäni rakkaudesta paljon!

AJAUTUMINEN AVIOEROON

  Äitini laittoi avioeron vireille. Koska isäni ei kyennyt elämään selibaatissa, niin hän alkoi seurustella erään fiksun eronneen naisen kanssa Somerniemen Pusulasta. Naisen nimi oli Siiri Anteroinen, os. Alhovuo. He muuttivat yhteen ja perustivat uusioperheen. Äitini perui avioerohakemuksensa vasta avioeroprosessinsa loppuvaiheessa. Hän oli näet lukenut Raamatusta siitä, ettei nainen ei saa erota miehestään.

  Äitini tekoihin vaikutti myös se, että hän sai tietää isäni jo seurustelevan toisen naisen kanssa. Lisäksi äitini katui ja ikävöi miestään. Tuo katuminen tapahtui liian myöhään, sillä isäni oli antanut äidille vuoden aikaa palata takaisin luokseen ja avusti rahalla meitä lapsiaan. Kun tuo aika oli kulunut umpeen, ei isäni uskonut äitini haluavan muuttaa mieltään.

  Mielestäni ero oli silti paras ratkaisu, koska isä ei halunnut raitistua ja siksi avioero olisi joka tapauksessa tullut heille katkerien riitojen seurauksena myöhemmin. Avioero astui ilmeisesti voimaan vuosi siitä, jolloin isäni oli laittanut asian vireille, sillä hän koki äitini vain kiusaavan häntä ja pyrkivän estämään häntä avioitumasta toisen naisen kanssa, sillä avioerohakemuksensa peruuttamisella. Tästä prosessista ei ole minulle koskaan kerrottu tarkemmin.

  Ymmärrän hyvin isäni tunteet ja katkeruudenkin kokemaansa vääryyttä kohtaan. Olihan äitini anastanut pöytähopeat, heidän yhteiset häälahjansa ja myös muuta yhteistä omaisuutta lähtiessään Pohjanmaalle. Toisaalta isänikin oli tehnyt ratkaisevan virheen rikkoessaan antamansa raittiuslupauksen. Tuo muu ja paljon muutakin oli vain sen seurausta. Pahiten se osui meihin lapsiin!

  Koska isäni oli vakuutusvirkailija, niin hänellä oli kirjoituskone ja hän tunsi muutenkin avioeroon liittyvät seikat paremmin kuin äitini. Äiti suostui siihen, että isä hoiti koko avioeroon liittyvän ”paperisodan” ilman tuomaria, sillä se säästi kuluja. Isäni huomasi, ovela kun oli, mahdollisuutensa tulleen.

  Äitini kertoi vuosikymmeniä myöhemmin, miten isäni oli oveluudella saanut itselleen holhousoikeuden minuun ja oli hyvin katkera siitä isälle vuosikymmenten ajan ja sanoi, ettei olisi luovuttanut yhtäkään pojistaan juoppoisän holhottavaksi.
 

HOLHOUSOIKEUDEN HANKKIMINEN HUIJAAMALLA

  Äitini kertoi isän laatineen tarvittavat avioeropaperit ja pyysi tätä nopeasti allekirjoittamaan ne kaikki, sillä tekosyyllä että hänellä oli kuulemma kiire jonnekin. Koska papereita oli useita, niin äiti ei ehtinyt lukea niitä kaikkia. Kahdessa paperissa luki, että äitini suostuu antamaan poikansa Leif Paulus Sigfrid Norrgårdin holhouksen tämän isälle, Paulus Norrgårdille.

  Isäni kertoi minulle vuosia myöhemmin, että hän valitsi minut siksi, että hän tahtoi suojella minua äitini epäterveeltä vaikutukselta ja koska hän rakasti eniten minua. Tuo tietenkin lämmitti sydäntäni, mutta oli silti väärin rakastaa minua enemmän kuin muita veljiäni, jotka jäivät edelleen äidilleni holhoukseen. 

  Sain tietää myöhemmin, että kumpikin veljistäni ikävöi suuresti isäänsä ja myös he tahtoivat päästä hänen holhottavikseen. Äitipuoli Siiri ei siihen silloin suostunut. Puntit menivät tasan siten, että äitipuolen tytär Pirkko, hänen ensimmäisestä avioliitostaan, oli jo otettu jäseneksi tuohon uusperheeseen. Pirkko on minua 5 kk vanhempi.

Mikä todella laittoi sen holhoushuijausprosessin alulle, selviää seuraavasta luvusta.