Esikoiskirjani - Seitsemäs joki

Seitsemäs joki

  Luoja johdatti minut jo nuoruudessani seitsemännelle joelle, koska hänellä oli hyvä suunnitelma minua varten. Sallithan hänen johdattaa sinutkin sinne, minne hän tahtoo sinun menevän? Silloin saat kokea unohtumattomia asioita, joista et ennen ole osannut edes uneksia! Luettuasi tämän esikoisteokseni tulet ymmärtämään, etten ole suinkaan turhaan tätä sinua varten kirjoittanut. 

Terveisin: Leif Norrgård, 
70-vuotias eläkeläinen 
Luojamme armosta!   

Turussa 15.3.2019. 

Seitsemäs joki - Kirjan esipuhe

Copyright © 2019 by Leif Norrgård. All rights reserved.

MISTÄ TULEE KIRJAN NIMI ”SEITSEMÄS JOKI”?

  

  Kirjani nimi tulee Lohjan ja Kirkkonummen välillä olevasta pienehköstä kirkonkylästä, jonka nimi ruotsiksi on Sjundeå. Se olisi tarkoin käännettynä ”Seitsemäs joki”, vaikka nimenä onkin Siuntio. Kylä tunnetaan nykyisin ehkä parhaiten Siuntion Kylpylästä, joka kuuluu Scandic Hotelliketjuun. Siuntio on jättänyt mieleeni kauniita muistoja siellä näkemistäni ennusunista ja kylän kaunis, maaseutumainen luontokin teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

  Syyt tämän kirjan kirjoittamiseen ovat lukuisat. Kirja tuo monia vastauksia ihmisille, jotka etsivät elämälleen todellista tarkoitusta ilman, että he tulisivat johdatetuiksi minkään kristillisen tai muun järjestön jäsenyyteen. Pyrin siinä rehellisyyteen ja kuvaamaan lukijan silmien eteen taitavan taiteilijan tavoin elämässäni tapahtuneita selittämättömiä asioita, jotka osoittivat minulle sen, että meitä tarkkaillaan ylhäältä käsin ja elämäämme puututaan tarvittaessa välittömästi ja saamme ajoissa avun. Meillä on hyvä, meitä rakastava ja Kaikkivaltias Luoja!

  Eräs HTOL:n aikainen luokkakaverini, jolle kerroin uskovani Luojaan, joka on hyvä ja Kaikkivaltias, mietti hetkisen ja vastasi sitten: ”Jos hän todella on olemassa, niin joko hän ei ole Kaikkivaltias, tai sitten hän on sadisti!” Tuo lienee tyypillinen epäilijän ajattelutapa. Viisain vastaus mitä heille voidaan antaa, on kehottaa heitä kokosydämisesti etsimään henkilökohtaista yhteyttä häneen, jotta he itse voisivat tulla tuntemaan hänet hyvänä, Kaikkivaltiaana ja meitä kaikkia luotujaan rakastavana Luojana. Tein itse niin ja löysin yli kaiken ihmisymmärryksen menevän Rakkauden!

  Jos hän suo armossaan minulle lisää elinaikaa, niin tulen täyttämään vuoden 2019 alkuneljänneksellä tasan 70 vuotta. Havahduin siihen, että nyt on jo aika kirjoittaa tämä kirja, ettei sen teko jäisi vain hyväksi aikomukseksi. Olen saanut kaksi pyyntöä kirjoittaa kirjan lukuisista kokemuksistani opetukseksi uskoville ja heille, jotka eivät vielä usko. Kirjani on suuri seikkailu lukijalle!
 
  Ymmärrän, että nykyihmisten on vaikea syventyä, keskittyä ja paneutua heille tuntemattomien ihmisten asemaan. Siksi pyrinkin jaottelemaan kirjan sopiviin jaksoihin ja etenen kertoen tapahtumista pääosin kronologisesti. Kirjoitan vain eniten kiinnostavimmista asioista. Lukija tulee huomaamaan, minun kokeneen todella täysin ihmisjärjen tavoittamattomissa olevia asioita. Miehenä toivon toki lisäksi nuorukaisten ja vanhempienkin miesten saavan tämän kirjan käsiinsä, koska heitä on aivan liian vähän kristittyjen joukossa.

  Kerron kirjassani tosiasioista sen mukaan kuin muistan, joten henkilöt ovat todellisia, vaikka käytänkin useimmista heistä peitenimiä, sillä en ole kysynyt heiltä lupaa heidän nimiensä julkaisemiseen. Kunnioitan kunkin yksityisyyttä.

MITEN TÄTÄ KIRJAA TULEE LUKEA?

  Saat kirjasta eniten lukemalla sitä sopiva annos kerrallaan. Mielestäni yksi luku kerrallaan on sopiva annos, jotta sen sanoma ehditään hyvin ymmärtää. Lue tätä avoimin sydämin, kriittisesti ja suo itsellesi lupa uskoa myös moniin yliluonnollisiin tapahtumiin ilman, että alat heti selittää niitä sattumiksi tai minun mielikuvitukseni tuotteiksi. Toki minulla on hyvä mielikuvituskin ja iloitsen myös siitä suurena lahjana Korkeimmalta!

  Eräs hyvä tapa lukea tätä kirjaa on, että asetut minun asemaani ja katselet eteesi maalailemiani maisemia siitä lähtökohdasta katsoen. Tämä maailma, jossa saamme armosta elää vain kämmenen leveyden verran, on yllättävän kaunis ja sitä on mahdoton ymmärtää kokonaisuutena.

  Voidakseni ymmärtää tätä maailmaa kokonaisuutena edes jossain määrin ja syytä olemassaoloomme, olen itsekin noudattanut edellä antamaani ohjetta siten, että olen mielikuvituksessani asettunut Luojani asemaan ja tarkastellut maailmaa kokonaisuutena ikään kuin hänen perspektiivistään katsoen.

  Kokemuksestani tiedän, että ihmisen on melko vaikea ikään kuin astua ulos omasta itsestään ja alkaa ajatella asioita eri taholta katsoen. Jos esimerkiksi poliitikot ottaisivat yhden askeleen lisää ja alkaisivat ajatella oman suppean viiteryhmänsä etujen sijaan todella apua tarvitsevien näkökulmasta katsoen, ja alkaisivat toimia sen mukaan, mitä heidän kärsiviä kohtaan myötätunteva sydämensä kehottaa, tulisi Suomesta ihan aidosti kansa ja paikka, jossa olisi kaikilla hyvä olla ja asua.

  Ihmisten kesken vallitsisi keskinäinen rakkaus. Ihmiskunnan historia on todistanut kuitenkin sen, etteivät ihmiset kykene toimimaan edellä mainitulla tavalla. Jos joku poliitikko toimisi niin, ei häntä valittaisi uudestaan kansanedustajaksi eikä kunnallisiin luottamustehtäviin. Myös ihmiskunnan viimeisten 5.500 vuoden historia osoittaa sen murheellisen tosiasian, että kansojen ja suurempien kansanheimojen kesken on käyty noin 14.500 sotaa. Se merkitsee lähes kolmea sotaa joka vuosi! Lisäksi kaikkein verisimmät ja joukkotuhoisimmat sodat on käyty äskettäin.

  Onko ihmiskunnalla toivoa? Raamatun 40 kertaa kokonaan läpi luettuani ja sen noin 7.000 lupaukseen tutustuneena olen tullut vakuuttuneeksi, että meillä on toivoa paremmasta maailmasta, jonka Luojamme tulee itse meille ajallaan luomaan. Mutta tämä nykyinen, ihmisten täysin saastuttama ja turmelema maailma tullaan polttamaan tulella ja tulikivellä ennen uusien taivaiden ja uuden maan luomista. Vain valitut otetaan asukkaiksi uuteen maailmaan.

  Miten voimme olla varmat siitä, että persoonallinen Luoja on edes olemassa ja että Raamattu on luotettava lähde ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen? Juuri siksi olen kirjoittanut tämän kirjan, että lukija voisi vakuuttua siitä!

Seitsemäs joki - Luku 1

~ LUKU 1 ~

MUISTOJA VARHAISLAPSUUDESTANI

  Synnyin varhaiskeväisenä päivänä Suomen ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, Skaftungissa vaatimattomaan köyhälistöperheeseen 15.3.1949. Siihen aikaan, kun en vielä osannut puhua sanaakaan, piti harras uskovainen äitini minua käsivarsillaan ja kysyi sydämessään: ”Mitähän tästä pojasta isona tulee?” Katsoin häntä silmiin, hymyilin ja sanoin: ”Pappi!” Se toteutuikin, mutta eri lailla, mikä ilmenee jatkosta. 

  Synnyin saunassa, kuten silloin oli tapana. Isä kertoi, että synnytykseen kutsuttu lääkäri oli unohtanut lääkärinlaukkunsa avaimen kotiin ja synnyin sillä aikaa kun hän oli sitä noutamassa. Käsistään taitava Isäni toimi kätilönä. Olen pannut merkille isäni taitavuuden monessa eri asiassa. Monen muun ohessa hän on rakentanut omakotitaloja, kesähuvilaa, jopa liikerakennusta ja hankki lisäansiota kutomalla ryijyjä. Yksi upea niistä oli kotimme seinällä.

  Isoisäni Oskar Norrgård tuli täysin sokeaksi jo 16-vuotiaana tapaturman seurauksena. Hän oli silloin veneretkellä kahden kaverinsa kanssa, istui veneen kokassa ja söi eväitään. Soutajan ja veneen perässä istuvan välille puhkesi riita. Perässä istuva tempasi käsiinsä haulikon tähdäten sillä soutajaa. Soutaja ehti väistää ja ammuksen haulit osuivat isoisääni kasvoihin. Silti hän ehti olla eläessään kahdesti aviossa.

  
  Hänen ensimmäinen vaimonsa näet kuoli. Oskar tuli tapaturman seurauksena vanhoillislestadiolaiseen uskoon. Eräässä hänen sepittämistään lauluista hän kertoo olevansa kiitollinen siitä, että sai tulla sokeaksi voidakseen tulla näkeväksi. Hän julkaisi ruotsinkielistä lähetyslehteä nimeltä ”Zions Missionsblad”.  Hän myi lähialueellaan vaatteita ja tekstiilejä.

  Isäni Paulus Norrgård kertoi, että oli silloin joutunut vetämään kärryjä talvipakkasillakin, avustaessaan isäänsä tämän myyntitöissä ja kauppamatkoilla. Isälläni oli vanhempi veli Leve ja nuorempi veli Helge, jolla oli samanikäinen sisar Helga. He olivat kaksosia. Koska isoisäni oli umpisokea, onnistuivat hänen poikansa salaa polttamaan pontikkaa ja juopottelemaan.

  Molemmat vanhempani olivat vanhoillislestadiolaista sukua. Siksi lastenkin vieminen suviseuroihin oli normaalia. Olin siihen aikaan vajaa 2-vuotias. Siksi minulla ei ole mitään muistikuvaa niistä kokouksista. Rakas kummitätini Selma Norrgård os. Jauhiainen oli topakka ja kaunis savolaisnainen kotoisin Kiuruvedeltä.

  Hän oli suuresti huolissaan meistä kolmesta pienokaisesta, sillä hänellä ei ollut omia lapsia, vaan hän holhosi miehensä toisen naisen kanssa saamaa aviotonta lasta, Arvoa. Selmaa petettiin, sillä avioituessaan hän ei ollut tietoinen miehensä Leven lehtolapsesta. Siksi heille ei syntynyt yhteisiä lapsia.

  Selmakin asui miehensä kanssa Skaftungissa, joka sijaitsee osittain meren rannalla. Tuo alun perin täysin ruotsinkielisten kylä kuului aiemmin Sidebyn kuntaan, mutta liitettiin Kristiinankaupunkiin vuonna 1973. Isäni tehdessä jopa 2 viikon työmatkoja vakuutusmyyjänä, pitkästyi äitini kotona oloonsa. Hän ei osannut puhua lainkaan ruotsia ja jätti meidät kolme pikkupoikaa yksin omakotitaloon, kun lähti jopa viikoksi isovanhempiensa luo Alajärvelle.  

  Hän oli näet mieleltään sairas ja mustasukkainen isästäni. Sain kuulla siitä myöhemmin erikseen isältäni, Selmalta ja isäni uskovalta sisarelta, Helgalta. Äitini oli siis mielisairas ja olisi tarvinnut kipeästi hoitoa sairauteensa. Hän säilytti uskonsa kuolemaansa asti. Opin häneltä uskollisuutta! Ilm. 2:10c. 

>>Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun!<<

ENKELTEN VARJELUKSESSA

  Kerran äitini lähti isovanhempiensa luo viikoksi. Selmalle tuli silloin mieleen, että miten äitini ja me pikkupojat oikein jaksamme(?) Koputtaessaan ovea ei kukaan tullut avaamaan, mutta silti asunnossa oli valoa sinä talvisena iltana. Hän tiesi, että avainta säilytetään oven edessä maton alla ja avasi sillä oven. Hän näki meidän, pikkupoikien, paenneen peloissamme keittiön pöydän alle. 

  Mutta kaikkein pahinta oli se, ettei äitini ollut kotona ja hän näki palavan öljylampun, joka oli jätetty kirjahyllyn ylätasanteelle. Sen kuuma liekki oli jo polttanut puutalon kattoon tumman alueen ja huoneessa oli jo hieman savua. Olisi ollut vain ajan kysymys, että talo olisi syttynyt palamaan! Rakas Selma tätini otti lampun oitis pois ja antoi meille tuliaisenaan tuomaansa ruokaa ja ruokki meitä päivittäin siihen asti kunnes äitini palasi Alajärveltä kotiin. 

  Silloin Selma kysyi ihmetellen äidiltäni, että miksi tämä oli jättänyt lapsensa yksin kotiin ja laittanut öljylampun palamaan kirjahyllyn ylätasolle, sillä koko talon syttyminen palamaan oli ollut vain minuuteista kiinni? Äiti oli vastannut hänelle, että kyllä suojelusenkelit lapsia varjelee. Siitä Selma ymmärsi äitini olevan vakavasti mielisairas. 

  Taivaallinen Isämme käytti siitä lähtien Selmaa "suojelusenkelinä" niin kauan kuin vanhempani asuivat Skaftungissa. Olin siitä kiitollinen ja kävin tapaamassa häntä muutaman kerran 1990-luvulla, jolloin hän joutui makaamaan halvaantuneena neljä pitkää vuotta Lohjan sairaalan vuodeosastolla. Silloin hän iäkkäänä mielellään kertoi muistoistaan minulle.

MUUTTO VIHDIN NUMMELAAN VUONNA 1951

  Isäni, Paulus Norrgårdin saatua vakinaisen viran vakuutusten myyjänä Aura Vakuutusyhtiössä, joka oli silloiselta nimeltään Maanviljelijäin Keskinäinen Vakuutusyhdistys Aura eli Maa-Aura, muutimme Vihdin Nummelaan. 

  Syynä oli se, että isäni myyntialueeksi oli tullut koko Etelä-Suomi. Äitini Kerttu os. Hietamäki oli siihen mennessä synnyttänyt meidät villit pojat, Lars 4 v., minut (Leif) 2 v. ja Klaus 1 v. Vähän myöhemmin äitini sai kivuliaan keskenmenon, jolloin tyttövauva kuoli. Sen seurauksena hän kärsi runsaasta verenvuodosta.  

  Vanhempani saivat vuokrattua Hurrin kartanon mailta pienen vanhan mökin. Se sijaitsi metsän siimeksessä, joen rannalla liki kartanoa. Koska isän toimialueeseen kuului koko eteläinen Suomi Vaasaan asti, niin hän teki jopa kahden viikon pituisia työmatkoja pyrkien myymään erilaisia vakuutuksia, enimmäkseen palo- ja henkivakuutuksia. Hän oli kohtelias, hyvä puhumaan ja hänet koettiin rehelliseksi ja luotettavaksi, mitä hän aina olikin.

  Hänen ollessa työmatkoilla ja äitini sairastaessa, me pojat menimme usein kerjäämään Hurrin kartanosta ruokaa nälkäämme. Siellä oleva vanha leskirouva oli aina siististi pukeutunut ja sääli suuresti meitä pieniä ja likaisia ressukoita. Eräänä aurinkoisena talvipäivänä menimme jäätynyttä joenvartta pitkin kolmisin sinne kerjuureissulle ja kolkutimme ulko-ovea. Kartanon emäntä näki meidät, mutta ei päästänyt meitä sisälle, koska meissä vilisi täitä ja kirppuja.

  Kuulin kuinka hän sanoi palvelijattarelleen: ”Taas ne Norrgårdin nälkäiset pojat ovat ovella kerjäämässä ruokaa. Älä vain laske niitä sisälle, koska niissä on täitä, mutta vie heille paistettuja lettuja ulkorapulle. Syökööt siellä.” Saimme niitä kauniissa lautasissa ja syömävälineiksi hopeahaarukat ja veitset. Juotavaa emme saaneet, mutta letut tekivät silti nopeasti kaupan.

  Letut mansikkahillon kanssa olivat harvinaista herkkua ja me pikkupojat onnistuimme syömään ne haarukan ja veitsen avulla, vaikka se vaikeaa olikin. Muistan kuuman lautasen lämmittäneen kylmiä ja palelevia sormiani. Olen yhä kiitollinen tuolle kartanon emännälle hänen hyväsydämisyytensä vuoksi ja nyt vanhempana ymmärrän hyvin hänen kammonsa täitä ja kirppujamme kohtaan. Siinä pikkumökissä oli varmaan myös luteita(?)

  Äitini ei ole koskaan ollut erityisen ahkera siivoamaan, eikä siihen aikaan olisi varmaan ollutkaan mahdollista häätää luteita puutalon seinien rakosista. Lisäksi äiti sairasteli tuolloin usein sisäistä verenvuotoa ja se tietenkin väsytti häntä. Isoveljeni Lasse sairastui vakavasti ja isän tultua pitkältä työmatkalta kotiin hän näki Lassen kriittisessä tilassa.

  Muistan tapauksen vielä. Lasse oli sairas, aliravittu ja jaksoi vain nukkua. Isäni antoi silloin Lasselle keitettyjä rusinoita syöttäen häntä lusikalla suuhun. Lasse alkoi toipua ja parantua nimenomaan isäni hellän huolenpidon seurauksena. Silloin jo 2-vuotiaana ymmärsin hyvin isämme rakastavan meitä ainakin yhtä paljon tai enemmän kuin äitimme.

  Äitini sai keskenmenon ja runsaan verenvuodon. Hän kertoi myöhemmin, ettei isäni vienyt häntä sairaalaan, vaikka hän sitä pyysi. Isäni oli kuulemma vain nauranut hänelle. Siitä syntyi heidän välilleen luottamuspula. 

  Kriisi vain paheni siksi, että vaikka isäni oli antanut äidilleni raittiuslupauksen ehtona avioon menolle, niin työnsä luonteen vuoksi isäni alkoi juoda osana työnsä kuvioita. Voidakseen myydä rikkaille maatalon isännille palo- ja muitakin vakuutuksia, näytteli viinan juottaminen tärkeää osaa. Sopivasti juopuneet asiakkaat oli näet helppo saada allekirjoittamaan vakuutussopimuksia.

  Vaikka olin vain 2-vuotias, niin muistan erään koti-illan, jolloin humalainen isäni laittoi hieman koskenkorvaa kahvin sekaan ja juotti sitä Lasselle. Tämä alkoi hoiperrella kuin juopunut ja äitini tulistui sanoen: ”Kuules Paulus, nyt laitan sinut valinnan eteen: Tästä talosta lähtee joko viinapullo tai minä ja pojat, sillä minun lapsilleni sinä et enää viinaa juota. Onko selvä?” 

  Isäni lupasi tietenkin olla raitis, koska ei halunnut riidellä lasten kuullen. Emme asuneet kauan Nummelassa, sillä säännöllisesti juomaan tottunut isäni ei kyennyt enää lopettamaan viinan juontiaan, eikä edes halunnut tehdä niin. Hän kantoi näet taloudellista huolta perheestään, eikä aikonut lopun ikäänsä asua vuokralla. 

  Hän ei myöskään pitänyt siitä, että äitini alkoi komennella häntä, rohkea ja voimakastahtoinen luonteeltaan kun oli. Harva arvonsa tunteva mies alistuu vaimonsa tossun alle. Vihtoreita toki on, mutta isäni oli toista maata. Viinan juonti ei haitannut hänen työtään ja hän oli aina kiltti humalaisenakin.

 

  Isälleni ei ole koskaan tullut krapulaa. Se saattoi johtua siitä, että hän oli nuoruudessaan harrastanut viinan salapolttoa kahden veljensä kanssa ja juonut usein ja paljon hyvin vahvaa pontikkaa. Hän uskoi myös, että ilman viinaa hän ei olisi onnistunut myymään vakuutuksia.

  Lopulta äitini toteutti uhkauksensa, otti heidän häälahjaksi saamansa yhteiset pöytähopeat ja kaikki kolme poikaansa ja vei meidät mukanaan vanhempiensa luo Alajärvelle.

  Sen hän teki salaa ja voin vain kuvitella miltä isästäni tuntui saapuessaan talvipakkasilla kotiinsa, joka oli autio ja kylmä. Isäni näet rakasti todella syvästi meitä kaikkia poikiaan, samoin äitiäni, eikä olisi halunnut erota hänestä, vaikka tiesi äitini oikukkaaksi ja hyvin mustasukkaiseksi. Äitini ei useista suostutteluista huolimatta halunnut palata hänen luokseen. Siksi Isäni alkoi lopulta etsiä itselleen uutta naista, jonka kanssa perustaa uusioperhe.

MUISTOJA ALAJÄRVELTÄ

  Äitini vanhemmilla oli iso kaksikerroksinen maalaistalo, nimeltä Pohjan tila. Sen pihalla kasvoi valtavan iso koivu. Me kolme poikaa tykättiin koivusta ja menimme halaamaan sitä siten, että kurkotimme ottamaan toisiamme käsistä kiinni sen ympärillä. Olimme kenties Suomen ensimmäisiä puunhalaajia!

  Viljelysmaana oli kolme pitkää sarkaa, joissa viljeltiin nauriita. Myös ruista viljeltiin ja oltiin ruuan suhteen omavaraisia. Navetassa oli kolme lehmää: Muurikki, Mansikki ja Mustikki, lisäksi yksi hevonen joka poiki ja muutama lammas. Pihalla oli kanoja ja oli kiva seurata, niiden jatkuvaa maan matojen tonkimista ja jyvien nokkimista.

  Kerran kesällä näin erään kanan olevan paniikissa navetan seinustalle vinoon laitetun hetekan takana. Sen nokasta valui verta. Sen sanottiin selvinneen kanahaukan hyökkäyksestä ja onneksi se jäi eloon. Minulla on sellainen hämärä mielikuva, että näin sen haukan tulon ja huusin veljilleni: ”Katsokaa, miten iso lintu!” Ehkä kanatkin kuulivat huutoni, olivat myös sen vuoksi valppaina, ja selvisivät kanahaukan hyökkäyksestä.

  Talon peltojen laidalla virtasi kirkas joki. Joen toisella puolen oli pitkä ja leveä niitty, jonka takana oli metsää. Metsässä oli suoalueella pienehkö mutalampi. Äiti varoitti meitä poikia kyykäärmeistä joita kuulemma vilisi niityllä ja lammelle meillä ei ollut edes lupa mennä. Me pojat luulimme, että jos juoksemme paljain jaloin riittävän nopeasti, niin käärme ei ehdi pistää meitä. Koska äiti teki kotona käsitöitä, niin hän ei voinut aina paimentaa poikiaan. Me saimme olla useimmiten ihan omissa oloissamme pihalla.

  Niinpä eräänä kesäpäivänä me kipitimme salaa paljain jaloin pitkän niityn poikki metsälammelle, koska se oli jännää. Siellä oli rannalla muutama kivi. Hyppelimme kiveltä kivelle. Päätin hypätä isolta kiveltä eräälle mättäälle, mutta sen alla olikin syvää vettä ja liukastuin pudoten päistikkaa niin, että pääni upposi mutaan. Siirryin toiseen ulottuvuuteen, jossa istuin vihreällä niityllä. Olin siellä aluksi yksin, enkä kyennyt liikuttamaan itseäni, en edes pikkusormeani.

  Pian pieni ja siro lintu tuli aivan lähelleni ja alkoi laulaa. Se lauloi hyvin kauniisti ilmeisesti juuri minulle. Kuuntelin pidemmän aikaa kauniin linnun laulua ihmetellen, että missä oikein olin? Kun heräsin lopulta, näin olevani alastomana peltisessä pesusoikossa ja katsoin äitiäni silmiin. Hän hymyili ja sanoi: ”Nyt Leif palasi elämään!” Kehoni oli aivan vihreä koivun siitepölystä. Sitä oli näet varissut vaipaksi kaikkialle mutalammen pinnalle.

  Myöhemmin olen pohtinut, mitä onnettomuudessa todella oli tapahtunut ja tullut siihen tulokseen, että olin ollut kuolleena ehkä tunnin ajan. Lasse (5 v.) oli nähnyt jalkateräni veden pinnalla ja vetänyt minut (3 v.) kuiville. Hän pyysi Klaussea (2 v.) jäämään vierelleni ja oli juossut kertomaan äidille, mitä oli tapahtunut. Matkaa kotiin oli noin 1 km. Äiti saapui Lassen kanssa luokseni ja kantoi minut sylissään kotiin.

  Varmaan hän rukoili apua ylhäältä, harras uskova kun oli. Heistä kukaan ei ymmärtänyt antaa minulle tekohengitystä. Sain silti armon palata elämään. Kiitän siitä taivaallista Isääni! Seurauksena tapahtuneesta minulle tuli puhevika ja kummitätini Selman mukaan änkytin yli vuoden ajan.

  Kun vierailimme hänen luonaan, niin olin kuulemma kovin ihastunut heidän kauniisiin tauluihinsa ja änkytin tohkeissani osoittaen niitä ja hokien samalla: ”To, to, to, to!” Se hymyilytti Selmaa ja Leveä. Heillä oli tosi upeita maisematauluja. Toivuin puheviasta täysin noin 2 vuoden kuluttua.

  Lassellekin tapahtui ihmeellistä. Hän nukkui kerrossängyn yläosassa ja sen reunaan oli laitettu lauta siten, ettei hän nukkuessaan putoaisi vahingossa alas. Eräänä yönä lauta oli painunut alas ja Lasse alkoi pudota pää edellä alaspäin luullen näkevänsä unta. Hän kertoi vielä 59-vuotiaanakin muistavansa sen tapauksen.

  Hän heräsi siihen, että valkoiseen viittaan pukeutunut enkeli otti hänet ilmassa kiinni, käänsi hänet istuma-asentoon ja asetti varovasti hänet istumaan lattialle. Se ei lainkaan hämmästyttänyt kotiväkeä, sillä me kaikki uskoimme suojelusenkelien olemassaoloon.

  Äidin vanhemmat eivät olleet rikkaita, vaan varsin köyhiä hekin. Usein nälkä kurni suolissani ja kun kerran anoin isoäidiltä leipää, hän antoi minulle kivikovan leivänkannikan, jonka hän otti leipävartaasta katon rajasta. Menin pihalle ja yritin järsiä sitä pienillä hampaillani sillä seurauksella, että leukani meni sijoiltaan. Ne ovat edelleen sijoiltaan.

  Jotkut hammaslääkärit huomaavat sen ja kysyvät: ”Tiedätkö, että leukasi on pois sijoiltaan?” Tuon vian kanssa on ollut vaan elettävä. Leukanivelet eivät ole kohdallaan. Sen vuoksi pureminen tapahtuu vain lihasten avulla ja leukalihakset väsyvät nopeasti, kun pureskelen leipää. 

 Jos isoäitini olisi ajatellut hieman enemmän, olisi hän laittanut sen leipäpalan veteen pehmenemään ja pyytänyt minua odottamaan hetkisen ennen kuin aloin järsiä sitä. Äitini ei viitsinyt keittää kaurapuuroa, vaan syötti meille niin sanottua kaurasuttua, mikä tarkoitti sitä, että kauraryynit oli sekoitettu haaleaan veteen. Toki ne silloinkin paisuivat. Autoin isoäitiäni voin kirnuamisessa pyörittämällä vivulla peltistä kirnua.

  Vanhempani ja kummivanhempani ovat jo saaneet kutsun ikuisuuteen. Siksi pyrin kertomaan kaunistelematta myös heidän heikkouksistaan, joita meissä kaikissa ihmisissä on, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Tosiasioiden kertominen kuuluu rehellisyyteen. En hyväksy sitä, että hautajaisissa usein pelkästään ylistetään vainajaa, vaikka hän olisi ollut varsin jumalaton, paha ja väkivaltainen eläessään.

  Häntä ei pidä paheksuakaan, vaan arvioida oikein. Pahakin isä ja kelvoton äiti ovat lapsilleen rakkaita, joiden menetys on usein suuri suru. Lisäksi aika kultaa muistot ja lapset muistavat vain hyvät asiat nuoruudestaan. Se on Luojamme ihmisiin luomaa puolustusmekanismia.

LEMMIKKILAMPAANI TEURASTUS

  Ollessani 3-vuotias oli meidät pojat teljetty salaa tietämättämme yläkertaan, jossa nukuimme. Yritimme tulla aamulla alakertaan ja huusimme apua. Toivoimme, että joku tulisi avaamaan oven. Veljeni joutuivat paniikkiin, kun kukaan ei vastannut. Lasse alkoi potkia ovea, mutta se pysyi kiinni. Koska olen luonteeltani ovela kuten isänikin, niin arvelin telkeämisellä olevan varmaan syynsä.

  Niinpä menin yläkerrassa sen ikkunan ääreen, josta näki etupihalle. Sitä minun ei todellakaan olisi pitänyt tehdä, sillä olen hyvin herkkä veren näkemiselle! Näin nimittäin ikkunasta, miten äidin veli Väinö houkutteli lemmikki lampaani leivänpalalla jalkojensa väliin.

  Kun se tuli pahaa aavistamatta sinne, niin Väinö tarttui toisella kädellään sitä tiukasti turkista ja teurasti puukolla tuon rakkaan lampaani. Nähdessäni verta valuvan lampaasta aloin itkeä, sillä en voinut tajuta, miksi tuo vanha ja minulle niin kovin rakas emolammas joutui kokemaan niin julman kohtalon! Menin myöhemmin itkien teurastuspaikalle.

  Pikkuveljeni Klaus oli erityisen ihastunut hevoseemme ja kun se ajallaan varsoi, niin Klaus sanoi, ettemme me muut saa koskea varsaan, koska se on hänen. Kerran kun Klaus meni taputtamaan varsaa pepulle, näin miten se potkaisi häntä niin, että hän kaatui selälleen pihalla.

  Onneksi Klaus ei saanut pahempaa vammaa, mutta hyvän opetuksen ahneudestaan hän kyllä sai. Me emme voi omistaa eläimiä, sillä maa ja kaikki mitä siihen on tehty kuuluvat (Ps. 24:1) Luojalle, jonka omaa ovat tuhansien vuorten karja (Ps. 50:10). Me ihmiset olemme vain vieraita ja muukalaisia maan päällä! (Hebr. 11:13)

MYRKYTETYT MAKOSET

  Pohjanmaalla kutsuttiin karkkeja makosiksi. Isäni ikävöi meitä poikiaan ja me pojat myös häntä, mutta äitini ei sallinut hänen tavata meitä, koska hän oli saanut oikeuden holhota meitä kaikkia. Isäni lähetti meille jouluksi hedelmiä, appelsiineja ja kullekin pussillisen makosia eli karkkeja. Muistan kuinka äitini väitti, että isä yrittää myrkyttää meidät makosilla.

  Siksi hän keitti ne ensin kiehuvassa vedessä ja huuhtoi ne ennen kuin antoi ne meille. Hän näet uskoi, että niissä oleva ”kosketusmyrkky” liukenisi kiehuvaan veteen.  Isoäitini torui äitiäni sanoen: ”Älä pilaa kalliita ja hyviä makosia! Ei Paulus lapsiaan vihaa, koska lähettää heille joululahjojakin.” Äiti ei kuunnellut äitiään, vaan oli täysin aiheettoman pelkonsa kahleissa, kuten useimmat luulosairaat yleensä ovat.

  Isäni kertoi, miten äitini oli vaikeuttanut hänen työtään siihen aikaan, kun perhe vielä asui Skaftungissa. Kun äiti näki isälläni osoitekirjan asiakkaista, niin hän lähetti kaikille niille naisille, joiden nimet siitä löysi, varoituskirjeen, jossa hän varoitti heitä seurustelemasta isäni kanssa. Äiti tuhosi osoitekirjan!

  Isäni sanoi, ettei halunnut erota äidistäni, koska rakasti häntä, huolimatta tämän oikuista ja luulosairaudesta. Opin tuosta isäni rakkaudesta paljon!

AJAUTUMINEN AVIOEROON

  Äitini laittoi avioeron vireille. Koska isäni ei kyennyt elämään selibaatissa, niin hän alkoi seurustella erään fiksun eronneen naisen kanssa Somerniemen Pusulasta. Naisen nimi oli Siiri Anteroinen, os. Alhovuo. He muuttivat yhteen ja perustivat uusioperheen. Äitini perui avioerohakemuksensa vasta avioeroprosessinsa loppuvaiheessa. Hän oli näet lukenut Raamatusta siitä, ettei nainen ei saa erota miehestään.

  Äitini tekoihin vaikutti myös se, että hän sai tietää isäni jo seurustelevan toisen naisen kanssa. Lisäksi äitini katui ja ikävöi miestään. Tuo katuminen tapahtui liian myöhään, sillä isäni oli antanut äidille vuoden aikaa palata takaisin luokseen ja avusti rahalla meitä lapsiaan. Kun tuo aika oli kulunut umpeen, ei isäni uskonut äitini haluavan muuttaa mieltään.

  Mielestäni ero oli silti paras ratkaisu, koska isä ei halunnut raitistua ja siksi avioero olisi joka tapauksessa tullut heille katkerien riitojen seurauksena myöhemmin. Avioero astui ilmeisesti voimaan vuosi siitä, jolloin isäni oli laittanut asian vireille, sillä hän koki äitini vain kiusaavan häntä ja pyrkivän estämään häntä avioitumasta toisen naisen kanssa, sillä avioerohakemuksensa peruuttamisella. Tästä prosessista ei ole minulle koskaan kerrottu tarkemmin.

  Ymmärrän hyvin isäni tunteet ja katkeruudenkin kokemaansa vääryyttä kohtaan. Olihan äitini anastanut pöytähopeat, heidän yhteiset häälahjansa ja myös muuta yhteistä omaisuutta lähtiessään Pohjanmaalle. Toisaalta isänikin oli tehnyt ratkaisevan virheen rikkoessaan antamansa raittiuslupauksen. Tuo muu ja paljon muutakin oli vain sen seurausta. Pahiten se osui meihin lapsiin!

  Koska isäni oli vakuutusvirkailija, niin hänellä oli kirjoituskone ja hän tunsi muutenkin avioeroon liittyvät seikat paremmin kuin äitini. Äiti suostui siihen, että isä hoiti koko avioeroon liittyvän ”paperisodan” ilman tuomaria, sillä se säästi kuluja. Isäni huomasi, ovela kun oli, mahdollisuutensa tulleen.

  Äitini kertoi vuosikymmeniä myöhemmin, miten isäni oli oveluudella saanut itselleen holhousoikeuden minuun ja oli hyvin katkera siitä isälle vuosikymmenten ajan ja sanoi, ettei olisi luovuttanut yhtäkään pojistaan juoppoisän holhottavaksi.
 

HOLHOUSOIKEUDEN HANKKIMINEN HUIJAAMALLA

  Äitini kertoi isän laatineen tarvittavat avioeropaperit ja pyysi tätä nopeasti allekirjoittamaan ne kaikki, sillä tekosyyllä että hänellä oli kuulemma kiire jonnekin. Koska papereita oli useita, niin äiti ei ehtinyt lukea niitä kaikkia. Kahdessa paperissa luki, että äitini suostuu antamaan poikansa Leif Paulus Sigfrid Norrgårdin holhouksen tämän isälle, Paulus Norrgårdille.

  Isäni kertoi minulle vuosia myöhemmin, että hän valitsi minut siksi, että hän tahtoi suojella minua äitini epäterveeltä vaikutukselta ja koska hän rakasti eniten minua. Tuo tietenkin lämmitti sydäntäni, mutta oli silti väärin rakastaa minua enemmän kuin muita veljiäni, jotka jäivät edelleen äidilleni holhoukseen. 

  Sain tietää myöhemmin, että kumpikin veljistäni ikävöi suuresti isäänsä ja myös he tahtoivat päästä hänen holhottavikseen. Äitipuoli Siiri ei siihen silloin suostunut. Puntit menivät tasan siten, että äitipuolen tytär Pirkko, hänen ensimmäisestä avioliitostaan, oli jo otettu jäseneksi tuohon uusperheeseen. Pirkko on minua 5 kk vanhempi.

Mikä todella laittoi sen holhoushuijausprosessin alulle, selviää seuraavasta luvusta.

Seitsemäs joki - Luku 2

~ LUKU 2 ~

ENSIMMÄINEN RUKOUSVASTAUKSENI

  Niin pian kuin opimme puhumaan, opetti äitini meidät poikansa uskomaan Hyvään Paimeneen, Jeesukseen Kristukseen ja meidän piti joka ilta rukoilla ääneen iltarukous: ”Levolle lasken Luojani. Armias ollos suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Aamen.” Osasin sen ulkoa jo 3-vuotiaana.

  Uskoin jo lapsena aidosti meitä rakastavaan taivaalliseen Isään ja Jeesukseen.  Muistan, että jo 4-vuotiaana mieleeni tuli tuon iltarukouksen jälkeen ajatus, että oli väärin, se että äitini sai holhoukseensa kaikki poikansa, eikä isä saanut meistä yhtäkään. 

  Siksi viivyin erään iltarukouksen jälkeen kauan polvillani ja rukoilin salaa hiljaisen sydämen rukouksen sanoen: ”Rakas Jeesus. Sinä olet hyvä ja oikeudenmukainen Jumala ja tiedät, että on väärin, ettei isäni saanut yhtäkään pojistaan holhoukseen, emmekä me saa edes tavata häntä. Rukoilen, että lähetät minut isäni luo holhottavaksi, sillä rakastan häntä. Uskon että sinä voit ja tahdot tehdä niin. Kiitos! Aamen”. 
~ Niin hän myös teki, Halleluja! ~

MINUSTA TULI KIISTAKAPULA

  Kun äitini vihdoin tajusi, millaisen asiakirjan hän oli allekirjoittanut, hän yritti kaikin tavoin estää isää saamasta minua holhottavakseen. Isäni asui siihen aikaan Lohjan kauppalassa Siirinsä ja tämän Pirkko-tyttären kanssa. Hän kävi sieltä kaksi kertaa autollaan aikomuksenaan noutaa minut, mutta äitini, saatuaan isältä kirjeen hänen tulopäivästään, vei minut silloin piiloon sukulaistensa luo.

  Muistan toisen niistä matkoista. Oli kesä ja äiti osti minulle pöytäliinoistaan saamillaan rahoilla ison tomaatin. Se maistui suussani kauhean pahalta ja sanoin etten halua syödä, vaikka olin nälissäni.

  Saavuimme illalla erään hänen sukulaismiehensä perheen luo. Keskellä pirttiä oli iso pöytä ja pöydällä puinen ruoka-astia, jonkinlainen matalareunainen varrellinen kiulu, jossa oli uunissa kypsytettyä perunaa ja silakkaa. Talon isäntä söi siitä ensin. Hän ojensi oman, saman puulusikan minulle sanoen: ”Tulehan poika tänne, istu pöydän ääreen ja syö vatsasi täyteen!”

  Olin jo tuolloin niin tarkka, etten voinut kuvitellakaan sitä, että söisin toisen käyttämällä puulusikalla ja samasta, toisen jo syömästä astiasta! Vaikka olin nälissäni, niin sanoin äidilleni: ”Äiti, minulla ei ole nälkä.” Se oli valhe, koska en halunnut loukata talon isäntää, joka osoitti meille vieraanvaraisuuttaan. 

  Samalla matkalla äitini saapui erään naisen taloon evankelioimaan, myyden samalla itse kutomiaan pöytäliinoja. Hän pyysi liinasta yhtä markkaa. Nainen sanoi, ettei hänellä ole kuin 90 penniä. Äiti sanoi, että se riittää ja myi liinan. Näin naisen ottaneen ne kolikot kauniista posliiniastiasta, joka oli takan reunan päällä.

  Muistan katsoneeni tarkkaan tuota naista ja näin hänen olevan mieleenpainuvan nöyrä ja lähimmäisrakas. Hän oli ihana, siveästi pukeutunut kaunis nuorehko nainen, jolla oli pitkä ruudullinen nilkkoihin asti ulottuva hame yllään ja essu sen päälle kietaistuna. 

  Lohjalta on Alajärvelle noin 300 km ja sinne turhaan ajaminen tuli isälle kalliiksi. Lopulta isä kirjoitti äidille, että kun hän tulee kolmannen kerran hakemaan minua, ja jos äitini piilottaa minut taas, niin hän ottaa heti yhteyden sen paikkakunnan nimismieheen, joka silloin tulee viemään äidin vankilaan.

  Siitä äiti säikähti, eikä enää piilottanut minua. Isäni haki minut Gaz-merkkisellä henkilöautollaan ja minä iloitsin siitä, sillä ymmärsin silloin saaneeni elämäni ensimmäisen konkreettisen rukousvastauksen. Halleluja!

MUUTTO LOHJALLE VUONNA 1954

  Automatka oli jännittävä ja oli kiva jutella pitkästä aikaa isän kanssa. Kun näin ison koiran erään maatalon pihalla, sanoin isälle: ”Olipa iso koira!” Isä kysyi: ”Miten iso?” Sanoin sen olleen hevosen kokoinen. Sen kuultuaan isä sanoi, että pian me saavumme sillalle, mistä valehtelijat putoavat jokeen.

  Minä pelästyin ja aloin perumaan sanoen, ettei koira ihan niin iso ollutkaan ja kun isä sanoi sillan olevan jo ihan lähellä, tunnustin, että koira oli ihan normaalin kokoinen. Minua hävetti jäädessäni valheesta kiinni. Se oli hyvä opetus!

  Saavuimme Lohjan kauppalaan, jossa isäni uusioperhe asui vuokratalossa, osoitteessa Tehtaankatu 3. Saman talon vieressä, sisäpihalla olevassa talossa asui myös isäni veli Leve perheineen. Oli ilo tavata heidät ja etenkin Selman taas pitkästä aikaa. Leve oli muuttanut isäni kehotuksesta Lohjalle ja isäni oli auttanut Leveä saamaan työtä vakuutusten myyjänä.

  Hänkin puhui sujuvasti suomea ja ruotsia, kuten isäni. Leve ei oikein menestynyt paperityössä ja isäni hoiti usein hänen paperitöitään auttaen häntä kirjanpidossa. Myöhemmin Leve meni töihin 300 m päässä olevaan vaneritehtaaseen. Hän oli puuseppä ammatiltaan ja siinä työssä hän menestyi ja työskenteli, kunnes pääsi eläkkeelle.

  Äitipuoleni Siiri oli pidetty kampaaja ja hän harjoitti ahkerasti ammattiaan kodissamme, jonka yhteydessä oli kampaamohuone kadulle päin. Koska selluloosatehdaskin oli vain noin 300 m päässä, tunsin sen hirveän, jopa pyörryttävän hajun heti saapuessamme Lohjalle. Onneksi sen hajuun tottui pian!

  Huomasin heti, miten siistiä uudessa kodissamme oli ja minut puhdistettiin välittömästi täistä ja kirpuista. Siiri oli todella tarkka siisteyden suhteen ja arvostin häntä siitä suuresti. Hän osasi valmistaa yksinkertaisista ja halvoista ruoka-aineista maittavaa ruokaa ja ensi kertaa elämässäni aloin saada syödä joka päivä säännöllisesti vatsani täyteen ravitsevaa ruokaa.

  Kävimme joka lauantai vuokrasaunassa kylpemässä ja peseytymässä. Pirkko ja minä saimme silloin aina oman limupullon, usein Keon sahtia, joka oli jopa Coca Colaa parempaa! Olin tosi kiitollinen taivaalliselle Isälle siitä, että pääsin osalliseksi niin hyvistä elinoloista!

  Sain synttärilahjaksi setelin ja Siiri sanoi: ”Mene Leif viereiseen kauppaan ja osta itsellesi pussillinen karkkeja.” Menin kauppaan, mutta en muistanut enää karkkisanaa. Pyysin myyjältä pussillisen ”makosia”. Hän ei ymmärtänyt ja tovin ihmeteltyään osoitin kädellä karkkiastioita. Karkit olivat siihenkin aikaan irtonaisina isoissa lasipurkeissa.

  Lasipurkeista otettiin kauhalla karkkeja pussiin, joka sitten punnittiin. Palasin tyytyväisenä kotiin ja annoin vaihtorahat Siirille. Asuin ensimmäistä kertaa asutustaajamassa ja siellä oli paljon ihmeteltävää. Isot, puita kuljettavat rekat ajoivat päivittäin jyrkkää Tehtaankatua alas.

  Olin kuulemma kerran kesällä vähällä jäädä erään rekan alle, mutta rekkakuski ehti jarruttaa ajoissa. Minä nimittäin makasin kuulemma keskellä katua selälläni ja katselin pilvenhattaroita, joita tuuli ajoi kuin paimen lampaitaan. Kuski tuli ja otti minut syliinsä ja kantoi tien viereen sanoen: "Kuules poika. On vaarallista maata kadulla, joten makaa mieluummin täällä tien vieressä." 

  Noin kertoi äitipuoleni, mutta oma muistikuvani on erilainen. Koska silloin oli leikkipaikkana vain jalkakäytävä suoraan kotimme edustalla, niin makasin siinä ja ohi ajanut kuski luuli minun loukkaantuneen, koska makasin liikkumatta selälläni. Hän tuli ja nosti minut ylös. Äitipuoleni näki vain sen, kun olin rekkakuskin sylissä ja luuli minun maanneen tiellä. Ujona ja arkana en kertonut siitä äitipuolelleni.

MUUTTO OMAKOTITALOON

  Isäni oli veljensä Leven kanssa ottanut ison aravalainan puutaloa varten ostettuaan tontin osoitteessa Virkkalantie 20. Sinne he yhdessä rakensivat perheilleen 2-kerroksisen paritalon. Siihen tuli yhteinen keskuslämmitys ja sauna. Talo rakennettiin keskeltä katsoen peilikuvaksi siten, että molemmille tuli kellariin oma autotalli ja omat varastotilat.

  Erilliset raput veivät ylös ensimmäiseen kerrokseen, jossa oli erilliset 2 h, keittiö, wc ja yläkerrat. Yläkerrassa ei ollut omaa vessaa, vaan se oli yhteinen alakerran kanssa. Se oli virheratkaisu, koska yläkertoihin otettiin myöhemmin vuokralaiset. Toiseen kerrokseen veivät aivan liian jyrkät raput. Siellä oli 1 h, keittiö ja reilusti komerotilaa huoneen molemmin puolin. 

  Sieltä pääsi myös isolle parvekkeelle, joita oli siis kaksi erillistä. Niistä näki kauas Lohjanjärven Aurlahdelle ja sen ylikin vastarannalle asti. Talomme oli korkean Lohjanharjun rinteen puolivälissä. Eteemme avautuivat todella upeat Ojamon maisemat! Virkkalantietä ei nykyisin enää ole. Sen nimi on muutettu Laurinkaduksi Virkkalan tultua liitetyksi myöhemmin osaksi Lohjaa.

  Kummallekin perheelle jaettiin tontin vapaaksi jäänyt maa-alue pihaa ja puutarhaa varten. Isäni perhe istutti puutarhaansa noin 20 omenapuuta, muutaman marjapensaan ja loput alasta jäi perunoille ja juureskasveille. Maaperä oli ravinteikasta mustaa multaa noin 30 cm syvyyteen. Sen alla oli Lohjanharjun soraa.

  Koska keskimääräinen vuotuinen sademäärä oli Lohjalla harjun vuoksi Suomen suurinta, saimme hyvät sadot joka vuosi ja perunat olivat sileitä ja suuria. Sateen sattuessa me lapset pesimme vuorotellen auton. Päätin liittää kirjaani muutamia valokuvia, jotta lukijan silmät saisivat levätä niitä silmäillessään.

  En liitä montaakaan kuvaa siksi, etten ole varma siitä, että tahtoisivatko niissä olevat ihmiset tulla suuren yleisön silmien eteen. Vanhoista koulukuvistani heitä tuskin edes ulkopuoliset tunnistavat.

  Tästä syystä olen liittänyt kirjaani enimmäkseen muutamia kuvia vain itsestäni elämäni erilaisissa vaiheissa. Aivan lapsuusvuosilta minulla ei ole olemassa mitään julkaisukelpoista kuvaa. Muutkin liitekuvat ovat melko huonolaatuisia, koska olen ottanut jo ajan patinoimista valokuvistani vain kännykkäkuvia. 

   Aloitin koulunkäynnin Lohjan Laurin alakoulussa 1956. Kuva on otettu kevätlukukaudella 1957. Istun ja hymyilen toisessa rivissä, neljäntenä vasemmalta. Muistan lapsista vain muutaman nimeltä, mutta tuskin tunnistaisin heistä enää ketään aikuisena. Ei me lapset osattu murehtia tulevaisuutta, eikä ollut tarpeenkaan! 

  Koska vanhempani olivat köyhiä ja ahkeria säästämään kaikessa, kohdistui säästötoimenpiteet lähinnä ruokaan ja vaatteisiin. Meille lapsille ei hankittu hokkareita eikä kaunoluistimia. Nurmekset me saimme luistimiksi ja olin niihin tyytyväinen, vaikka koulukaverini saivatkin paremmat. Aravalainaa piti näet lyhentää tasavälein.

  Muistan miten ostimme ruuaksi aina halpaa makkaraa ja Keon halvinta margariinia. Äitipuoleni osasi kuitenkin laittaa niistä maittavaa ruokaa. Uusioperheeseen syntyi Lohjalla tyttäret, Paula 1956 ja Päivi 1957. Sitten isä sai holhoukseensa myös isoveljeni Lassen, joka oli karannut äidin luota jo aiemmin. 

  Äitini väsyi lopulta estämään hänen aikeitaan. Alajärveltä oli näet noin 300 km Lohjalle.  Lassen ensimmäisen karkumatkan jälkeen hänet palautettiin takaisin äidille, mutta toisen karkumatkan jälkeen 12-vuotiaana kesällä 1959, äiti väsyneenä salli Lassen lopulta jäädä pysyvästi isänsä luo asumaan. Vain Klaus jäi äidille holhoukseen.

  Äitipuolen ensimmäisestä avioliitosta 1946 syntynyt poika, Pertti Kalervo Anteroinen, muutti myös tähän uusioperheeseen 1957. Sen jälkeen meitä oli uusioperheessä yhteensä kolme poikaa ja kolme tytärtä kolmesta eri avioliitosta. Pirkko ja Pertti Anteroinen, ja Lars-veli olivat minua vanhempia. Eläminen Lohjalla sujui melko rauhallisesti, vaikka toisinaan tuli riitaakin lähinnä meidän vanhempien sisarusten kesken.

  Lasse oli luonteeltaan rauhaton sielu ja usein riitaa haastava ja piti siitä, jos sai minut raivostumaan. Pirkko ja Pertti olivat yleensä hyvin rauhallisia kuten minäkin ja me riitelimme verraten harvoin. Erään kerran Lasse iski minulta pesurin puuvarrella yläleuan vasemman etuhampaan katki ja sen viereinenkin etuhammas meni säröille ja on sitä edelleenkin. 

  Siitä aiheutui kovat tuskat, koska katkenneen hampaan hermo katkesi! Siihen aikaan hammaslääkäri kuoletti hampaan hermon tökkimällä pitkällä neulalla sitä noin 20 kertaa ja joka tökkäyksellä tuska oli hirvittävä. Olin pyörtyä ja kyyneleet valuivat alati.

  En muista enää sitä tarkasti, enkä koe mielessäni enää uudelleen sitä kovaa tuskaa, mitä kuukausia silloin koin. Aiemmin näin siitä painajaisia, koska jouduin käymään hammaslääkärillä muistaakseni kolme eri kertaa rääkättävänä. Silloin ei vielä puudutusta tehty.

LISÄÄ MUISTOJA LASSESTA

  Tavatessani Klaussen Ruotsin Boråsissa 1995, jonne hän oli jo nuorena poikana muuttanut äitini kanssa, hän kertoi nuoruudestaan ja myös siitä, miten villi Lasse oli lapsena. Äidin ollessa työmatkalla noin vuonna 1953, jolloin Lasse oli 6-vuotias, sanoi hän Klausselle: ”Nyt kun äiti on poissa, niin tutkitaan yhdessä puhelinta, että missä se mies siellä oikein on.”

  Lasse hajotti lopulta puhelimen vasaralla, miestä vaan ei löytynyt. Saman kohtalon koki äidin radiokin. Lasse löi sen vasaralla pirstaleiksi, löytämättä puhujaa.

  Kaiken tuon pahanteon lisäksi, sinä samana päivänä Lasse puki ylleen äidin kalliin turkin ja alkoi leikkiä karhua Klaus selässään kuralammikon vieressä sillä seurauksella, että he kaatuivat lammikkoon ja turkki likaantui kokonaan kuraan. Äidin saapuessa Klaus juoksi piiloon, mutta Lasse sai muutakin kuin vain nuhteita äidiltä. En ollut kotona tuolloin, vaan olin ehkä Selman luona(?)

  Lasse teki toisenkin urotyön sen lisäksi, että oli toiminut hukkumiseni aikaan viisaasti, hakien äidin turmapaikan luo. Hän pelasti myös Klaussen hengen. He olivat kahlaamassa joessa eikä kumpikaan osannut uida. Klaus huomasi, ettei ylety enää pohjaan ja alkoi huutaa apua. Lasse riensi hänen luokseen, sai otteen hänestä ja veti pois syvästä vedestä.

  Tuokin hengenvaarallinen tilanne syntyi siksi, ettei äitini ollut paikalla paimentamassa lapsiaan. Muistan myös sen uroteon, kun Lasse pelasti vuonna 1959 Lohjalla naapurin pikkupojan, Ilpo Metsälän, varmalta kuolemalta. Silloin oli talvi-ilta ja liukas ajokeli. 

  Näin naapurin pikkupojan kaatuneena viereisellä tiellä.  Iso rekka lähestyi kovalla vauhdilla häntä, eikä kuski olisi ehtinyt jarruttaa ajoissa. Lasse näki tilanteen ja syöksyi nopeasti pojan päälle ja kieri poika sylissään tien reunaan. Olipa todella täpärä tilanne ja urhea teko Lasselta! Harva meistä laittaisi tuolla tavoin oman henkensä alttiiksi toisen puolesta! 

  Ilpo alkoi itkeä ja hänen äitinsä tuli pihalle toruen: ”Taasko te kiusaatte Ilpoa?” Huusin hänelle, että Lasse pelasti Ilpon hengen, pyörien Ilpo sylissään pois lähestyvän auton edestä. Silloin rouva rauhoittui.  Metsälöillä oli useita lapsia ja rouva oli kotirouva. Hänen miehensä oli merikapteeni, joka kävi vain harvoin kotonaan. Siksi rouva ei ehtinyt aina paimentaa villejä poikiaan, joita oli useita.

  Heillä oli iso omakotitalo, aivan meidän taloamme vastapäätä. Muistan myös seuraavan tapauksen Lassesta kesältä 1960. Olimme kahdestaan puutarhassa ja jostain syystä hän raivostui minuun, otti ison kiven, noin aikuisen miehen nyrkin kokoisen, ja heitti minua sillä aivan yllättäen. 

  Iso kivi tuli niin nopeasti, etten ehtinyt väistää. Muistan miten se lähestyi otsaani pysähtyen kuin seinään juuri ennen osumistaan ja putosi eteeni maahan. Me kumpikin ihmettelimme sitä. Se ei edes koskettanut otsaani. Olen varma, että jos se olisi osunut, niin olisin vammautunut. Kiitän siitä suojelusenkeliäni!

  Lasse sai kutsun ikuisuuteen 12.11.2007, ehtien juuri sitä ennen täyttää 60. Isä, äiti, me muut lähiomaiset, ja hänen lapsensa Margit ja Sari perheineen, kuin myös Jari surimme häntä. Jos hän olisi ollut raitis, olisi hän varmaan saanut olla elossa vieläkin.

  Isäni kertoi Lassen halunneen nuorena alkaa ajaa Formulaa, mutta sitä ei isä sallinut, koska se olisi ollut liian kallista ja Lasse oli aivan liian uhkarohkea rämäpää. Hänen avioliittonsa kariutui melko varhain, kun hän alkoi juoda liikaa, eikä kyennyt raitistumaan. Siksi hän läksi 1970-luvulla Lohja Oy:n hommiin työnjohtajaksi Irakiin, Bagdadiin.

  Hän toivoi tulevansa siellä raittiiksi, koska alkoholijuomien nauttiminen Irakissa oli kiellettyä. Hän työskentelikin siellä 2 vuotta raittiina. Lars oli ammatiltaan autonasentaja, joten hän oli poissa omalta alaltaan toimiessaan Irakissa työnjohtajana. Palattuaan Suomeen hän repsahti jälleen pahaan juopottelukierteeseen.

  Hän joutui rattijuoppouden vuoksi tuolloin Seutulan lentokenttätyömaalle, avovankilaan. Sinä aikana hän lähes raitistui. Kävin isän kanssa tapaamassa häntä siellä. Lassea hävetti tuo avovankeudessa olo. Käydessäni isäni kanssa tapaamassa Klaussea Boråsissa heinäkuussa 2007, soitin sieltä Lasselle Göteborgiin, jossa hän asui ja oli työskennellyt Volvo PV:n (henkilö)autotehtaalla vuosina 1977 - 2006.

  Viimeiset vuotensa hän työskenteli lopputarkastuksessa. Hän ei voinut lähteä kotoaan luoksemme, koska oli humalassa. Koska Lassella oli ollut vakava aivohalvaus, niin kysyin samalla, että lupaako hän lukea läpi Johanneksen evankeliumin sarjakuvapainoksena, jos lähetän sen hänelle postitse.

  Aiemmin hän ei ollut halukas kuulemaan mitään uskonasioista, mutta nyt hän suostui ja lähetin kirjasen hänelle saman tien. Hän eli sen jälkeen noin 5 kk. Toivon, että hän ehti lukea sen kirjasen läpi ja uskoa sen pelastussanomaan! Pelastus on lahjaa, jota ei voida ansaita.
 

  Palaan vielä muistelmissani Lasseen eräissä elämäni myöhemmissä vaiheissa, jolloin asuin Göteborgissa. Emme saa koskaan unohtaa veljiä emmekä sisaria!

PALAAN TAKAISIN VUOSIIN 1956 - 61

  Noina vuosina kävin koulua Lohjalla. Ensin kävin 2 vuotta alakoulua, liki Pyhän Laurin kirkkoa ja sitten luokat 3-5 Lohjan Harjun kansakoulua. Alakoulussa minua opetti hieno nainen, Mirjam Hämäläinen, joka oli uskova. Toiselle luokallemme tuli muuan Outi-niminen tummatukkainen tyttö.

  Hänen perheensä muutti kesken lukuvuotta Israeliin. Mirjam kertoi Outin olevan juutalainen ja että hän muutti vanhempiensa kanssa siihen maahan, missä myös Jeesus Kristus oli elänyt, kuollut ja noussut kuolleista. Näin kerran Outin äidin tulevan hakemaan Outia koulusta isolla mustalla Mersulla.

  1950-luvulla sattui vakava junan ja linja-auton kolari. Siinä sai muistaakseni  neljä aikuista surmansa ja moni loukkaantui vakavasti. Kuulin siitä radiosta ja juoksimme heti Pertin kanssa uteliaina Lohjan asemalle. Näimme siellä romuttuneen linja-auton kyljellään. Sen ikkunat olivat säpäleinä ja veressä. Poliisit olivat peittäneet kuolleet vilteillä tien viereen. Verta oli myös maassa.

  Kävi ilmi, että kun linjuri lähestyi tasoristeystä ja kuski näki junan tulevan, huusi joku matkustajista: ”Paina vain kaasua! Ehdit hyvin ylittää radan ennen junan tuloa risteykseen.” Kuski parka uskoi matkustajaa hyvin kohtalokkain seurauksin. Kuskien pitäisi luottaa ainoastaan omaan harkintakykyynsä!

  Muistan 1950-luvun lopulta myös sellaisen ikävän tapauksen, jossa olimme veljien kanssa katsomassa miesten jääkiekko-ottelua Lohjalla. Eräs pelaajista sai kiekosta koholaukauksen siten, että kiekko upposi hänen otsaansa. Mies kaatui heti tiedottomana ja hänen otsastaan valui iso verilammikko jäälle. Kesti kauan ennen kuin ambulanssi tuli sinne. Siksi aloin inhota jääkiekkoa!

  Pirkon ja minun opettajat lähettivät vanhemmillemme suosituskirjeet, että me jatkaisimme oppikouluun, mutta Paulan ja Päivin jo synnyttyä ja koska meitä lapsia oli jo 6, ei vanhemmillani ollut varaa lähettää meitä oppikouluun. Ollessani 5. luokalla oli opettajanani Anneli Laitinen, johon rakastuin. Hän soitti kauniisti urkuharmonia ja lauloi virsiä, jotka jäivät soimaan sieluuni.

  Anneli oli hyvin kaunis opettajaneiti, joka osasi myös piirtää taitavasti. Minullakin oli poikkeuksellisen hyvä piirustustaito. Kun piirsimme luokassa ensi kertaa vesiväreillä, onnistuin piirtämään lapsen värikkään rantapallon kanssa. Lapsen olalle oli istuutunut valkoinen kyyhkynen. Anneli oli aivan haltioissaan siitä piirustuksesta ja meni heti näyttämään sitä opettajille opettajainhuoneeseen.

  Rehtori Lehtiö ei uskonut minun piirtäneen sitä, vaan sanoi Annelin itse piirtäneen sen! Annelikin oli pettynyt, kun häntä ei uskottu. Osallistuin Annelin oppilaana Länsi-Uudenmaan ja Salon alueen koulujen hengellisiin kilpailuihin, joissa oli laulu- ja piirustuskilpailut. Jouduin sarjaan, jossa oli muistaakseni jopa 2 vuotta minua vanhempia oppilaita.

  Sain silti toisen palkinnon. Meidän piti ennen piirtämistä kuunnella erästä pianolla soitettua sävelmää ja piirtää sen mukaan. Paluumatkalla Anneli sanoi Linja-autossa minulle: ”Leif, sinä olit ainoa kilpailija, joka osasi piirtää oikeasta aiheesta. Tiesitkö, että sävelmä oli Oskar Merikannon: ’Älä itke äitini’?” 

  Vastasin Annelille, etten tiennyt. Kerroin että kuunnellessani soittoa piirtyi silmieni eteen vanha mustiin pukeutunut nainen, joka itki miehensä haudan äärellä ja näin hänen tyttärensä lohduttamassa häntä. Anneli kertoi, että juuri sellaisesta tapauksesta oli sävellyksessä kysekin. Anneli alkoi kohdella minua entistä kunnioittavammin.

  Sekin teki häneen syvän vaikutuksen, kun sain uskonnon yllätyskokeesta täyden 10. Anneli oli syystäkin aivan ihmeissään! Myös äidinkielen sijamuotokokeesta sain täyden 10 ja kun jätin koepaperin ensimmäisenä Annelille, hän pyysi minua korjaamaan muiden koepaperit sillä välin kun hän pistäytyi käymään opettajainhuoneessa.

  Silloin se oli suorastaan ennenkuulumaton luottamuksen osoitus oppilaalle ja rakastuin Anneliin vain lisää! Muutettuamme Siuntioon, ikävöin aluksi Annelia, joka oli avioitunut rikkaan saksalaisen liikemiehen kanssa. Pidin näet kirjeitse jonkin aikaa yhteyttä Lohjalla olleisiin koulukavereihin, joita minulla oli myös ikävä, niin poikia kuin tyttöjäkin. Tämä on niiden aikuisten syytä muistaa, jotka muuttavat paikkakunnalta toiselle. 

  Silloinhan katkaistaan monen koululaisen hyvät ystävyyssiteet ja usein lopullisesti! Pirkko kävi koulua minua vuotta ylemmällä luokalla. Hän ja minä voitimme omat sarjamme hengellisessä kirjoituskilpailussa ja Säästöpankki avasi meille palkkiotilin pannen tilillemme 1000 mk. Se oli iso raha meille lapsille. Aiheena oli kirjoittaa aine siitä, miksi aina kannattaisi säästää Säästöpankkiin. 

  Lohjan Ojamon iäkkäät naiset nauraa kikattivat minulle luettuaan kirjoittamaani ainekirjoitusta paikallisesta lehdestä. Sekoitin näet Englannin kuningattaren ja prinsessan nimet keskenään. En ole koskaan ollut perillä Euroopan kuninkaallista. Saavutin silti satuilemalla tavoitteeni: voittaa luvatun palkinnon!

MINUA PETETTIIN PALKANMAKSUSSA

  Ollessani 9-vuotias, leikkikaverini pyysivät minut mukaansa Virkkalaan sokerijuurikkaita harventamaan. Ison maatalon isäntä lupasi meille pojan nassikoille kullekin 2500 mk (62 €), jos harvennamme viisi pitkää sarkaa kukin. Joka saran pituus oli noin 300 m. Työhön kului aikaa työviikon verran (6 pv).

  Siiri teki joka aamu minulle evääksi 1/3 ruisreikäleipää, jonka väliin hän laittoi paistetun kananmunan ja juomaksi sain 1/2 litraa kotikaljaa. Ajoimme polkupyörillä töihin noin 5 km matkan joka aamu ja iltapäivällä takaisin. Pettymys oli suuri, kun saimme isännältä vain 1500 mk (37 €). Se oli huono palkka viikon kestäneestä raatamisesta kesähelteillä! 

  Ostin sillä äidille ison kahvipaketin ja lopuilla rahoilla uimaräpylät itselleni. Opin tapauksesta ja ensimmäisestä työpaikastani sen, että palkasta pitää sopia kirjallisesti, sillä rikkaat sahaavat helposti köyhiä linssiin! Toki olin jo siihen mennessä tehnyt monenlaista työtä, kuten kerännyt käpyjä polttoaineeksi ja marjoja maksua vastaan. Olin myös kerännyt kieloja metsästä ja myynyt niitä Lohjan torilla.

  Myin myös Siirin enon koivunoksista sitomia porrasluutia ovelta ovelle ja joulun aikaan myin Lohjan torilla Siirin Vuokko-siskon miehen, Tauno Kanasen tekemiä leluja, puuautoja. Ne olivat tosi hyvin tehtyjä ja värikkäitä. Myin ne kaikki siten, että viimeisen myin hieman alennuksella. Sain luudista ja leikkiautoista kohtuullisen provision. Keräsin myös tyhjiä limsapulloja.

 

KESÄMÖKILLÄ HELPERIN SAARESSA

  Vanhempani ostivat ison kesämökkitontin Lohjanjärven Isoselän itärannalla olevasta Helperin saaresta, joka on Liessaaren suuntainen ja sen eteläpuolella. Sieltä näki noin kilometrin päässä olevaan Vivamoon, jossa on Suomen Raamattuseuran kesänviettopaikka. Nykyisin siellä on Raamattukylä. Tonttimme oli saaren etelärannalla ja ranta syveni aika nopeasti. Lounaistuuli nosti joskus jopa lähes 2 m korkeita aaltoja.

  Kuulimme kesäiltaisin toisinaan Vivamosta hengellistä laulua. Muistan miten isäni ja äitipuoleni Siiri sekä kummivanhempani sanoivat laulua kuunnellessaan, että siellä ne uskovaiset taas hurmioituneina veisaavat. Tyvenellä näet järven pinta kantoi laulun toisinaan verraten kauas ja hyvin kuultavaksi.

  Rakensimme tonttimme isoista kuusista suurperheellemme kesämökin. Isää avusti eräs Leevi niminen sukulaismies, samoin me kaikki vanhemmat lapset. Rakensimme mökin eteläpäätyyn keittiön, olohuoneen ja parvekkeen, joka jatkui pitkän mökin toiseen päähän asti.

  Keskelle mökkiä rakennettiin sauna ja sen viereen pesu- ja pukuhuone. Mökin takaosaan tehtiin maakuuhuone lapsille. Oli raskas työ meille nuorille pojille kaivaa kukin päivittäin ison kuusen kanto ylös ja pilkkoa se polttopuiksi, sillä kantoja riitti. Kaivoimme myös kaivon. 

UISTELEMASSA SOUTUVENEELLÄ VUONNA 1960

  Lähdin Lassen kanssa eräänä aurinkoisena sunnuntaina vetämään uistinta soutuveneellä. Soutaessamme ulapalla näin lähes pikimustien ukkospilvien tulevan jyrinällä Vivamon suunnalta järvenlahden ylle. Sanoin Lasselle, että nyt äkkiä pois avovedeltä ja sousimme mökille turvaan.

  Siitä nousi sellainen ukkosmyrsky, että koko sen illan ja yön salamoi jopa 100 kertaa minuutissa. Luin salamoiden valossa sarjista, koska jyrinän vuoksi oli mahdotonta saada unta. Luin koko Zorron läpi. En ole koskaan kokenut yhtä rajua ukonilmaa! 

Seitsemäs joki - Luku 3

~ LUKU 3 ~

ERÄS SELITTÄMÄTÖN TAPAUS

  Tapahtui muistaakseni vuonna 1960. Kummivanhempani olivat tulleet kesämökillemme saunomaan, pelaamaan korttia ja juomaan siinä ohessa miestä väkevämpää. Olin ostanut säästöilläni virvelin ja ison, sangen kalliin haukiuistimen. Sain sillä laituriltamme perätysten kolme haukea, joista suurin oli noin 2 kg ja muut olivat kilon painoisia. Päätin vielä heittää niin pitkälle kuin mahdollista.

  Yllättäen näin uistimen lentävän noin 100 m päähän ja iloitsin, mutta kun aloin kelata, huomasin siiman katkenneen. Ilmankos uistin lensikin niin kauas! Heti mieleeni  tuli rukous ja sanoin sen ääneen: ”Kiitos Jeesus, että annat tuon uistimen minulle takaisin! Aamen.” Yllätyin itsekin spontaania rukousta ikään kuin joku muu minussa olisi rukoillut(?) 

  Unohdin tapauksen vuodeksi. Seuraavana kesänä 1961, eräänä aamuna, oli järvi aivan peilityyni ja koin sisimmässäni Pyhän Hengen rauhaa. Muiden vielä nukkuessa päätin mennä soutamaan. Ollessani noin 40 m rannasta naapurin vesialueen puolella, tuli mieleeni että mahtaisiko siitä nähdä ihan pohjaan asti? Pysäytin veneen ja kurkkasin laidan yli. Näin ihan selvästi pohjaan asti. Kun tarkastelin pohjaa, osui auringonsäde johonkin kirkkaaseen esineeseen juuri sillä kohtaa, mihin katsoin. Tunnistin sen uistimeksi.

  Painoin airon tinasavipohjaan merkiksi uistimen viereen, hyppäsin laidan yli ja noudin uistimen sukeltamalla. Kun tarkastelin uistinta, oli se juuri se arvokas uistin, jonka olin menettänyt edelliskesänä! Siinä oli näet kiinni itse tekemäni peruke. Ihmeellistä oli myös se, että kuka antoi minulle ajatuksen silloin soutaa ja katsoa juuri oikeasta kohdasta pohjaa? Halleluja!

  Tiesin tarkalleen, etten ollut heittänyt lusikkauistintani edes siihen suuntaan. Näin sen menevän omasta laituristamme suoraan ulospäin ja kauas, ”leipiä tehden” paikkaan, jossa oli syvyyttä lähes 10 m. Paikka, josta sen löysin oli noin 100 m siitä vasemmalle ja noin 40 m rannasta, vajaan 3 m syvyydessä. Uistin ei ollut edes ruosteessa. On täysin selittämätöntä, miten se oli siirtynyt eri paikkaan, eikä ollut uponnut pehmeään saveen. En saanut uistinta ylös ensi yrittämällä, vaan minun piti sukeltaa kahdesti.

  Muistan vielä, miten Pirkko huusi silloin rannalta: ”Leif, mikä hätänä? Putositko veneestä?” Huusin, ettei mitään hätää, vaan että sukelsin uistimeni pohjasta. Asuimme myös vuosina 1961-3 kesälomien aikaan osan kesästämme mökillä saaressa ja kävimme sieltä käsin töissä mantereella. Me kaikki vanhemmat lapset olimme osan ajastamme myyjäharjoittelijoina elintarvike- ja lihakaupoissa ja minä työskentelin myöhemmin vuonna 1963 noin vuoden ajan peräti 13 elintarvikemyymälän keskusvarastolla, Lohjan Asemalla.

  Sousimme ensin reilun kilometrin Liessaaren sillan alitse, ja sieltä mantereen rantaan, josta ajoimme polkupyörillä työhömme. Usein tuuli oli järvellä meille vastainen ja soutaessamme tuli känsät ja rakot kämmeniin.

Asuimme Tehtaankatu 3:ssa vuosina 1954 – 56. Sieltä muutimme makotitaloomme osoitteessa Virkkalantie 20.

HAUSKA KOMMELLUS

  Työskennellessäni vuonna 1963 Lohjan Asemalla, asuin silloin jo Siuntiossa. Sieltä oli fillarilla matkaa 12 km. Pomo antoi minulle inventaarion jälkeen 4 isoa peltipurkillista aniskarkkeja extrana, kukin purkki sisälsi 2 kg karkkia. Hän sanoi, ettei voinut vaikuttaa palkkaukseeni ja hänen mielestään palkkani oli huono tekemääni työhön nähden. Hän kävi toisinaan työaikana naisissa ja sain hoitaa puhelimitse tilausten vastaanoton, tilattujen tavaroiden lastauksen laitureille ja auttaa kuorma-autokuskeja niiden lastaamisessa autoihin.

  Sain aniskarkkien lisäksi myös 2 kg kardemummaa, jonka päiväys oli vanhentunut kuten aniskarkkienkin. Kun vein niitä laukussani fillarin tarakalla kotiin päin, niin matkan varrella minun piti ylittää eräs pieni joki siltaa myöten. Se oli jyrkän alamäen laakson pohjassa ja juuri ennen siltaa oli tiessä monttu. Kuinka ollakaan, ajoin vahingossa monttuun ja laukkuni irtosi tarakalta ja lensi useita metrejä ja putosi lopulta jokeen kellumaan!  Juoksin äkkiä sen perään ja onnistuin nostamaan laukun vedestä. Onneksi aniskarkit ja kardemummat eivät ehtineet kastua! 

  Työ oli raskasta, sillä jouduin lastaamaan 50 kg painavia vehnä-, sokeri- ja suolasäkkejä lastauslaitureille jopa päivittäin. Itse painoin vain 50 kg. Niiden vehnäsäkkien kantaminen oli hankalinta, sillä ison koon vuoksi niistä oli vaikea saada otetta. Sain esimieheltäni luvan syödä juustokellarissa juustoja ja juoda Hartwallin Jaffoja niin paljon kuin jaksoin. Kotiin en saanut niitä viedä. Silloin myytiin sokeria, jauhoja ja suolaa säkeissä, ja karkkia irtopainon mukaan.

   Isäni sai 1961 suhteilla työpaikan Lohjan viereisestä kunnasta, Siuntiosta. Se oli hänelle onnenpotku, koska hän sai ilman vaadittavaa koulutusta toimen Osuuskassan konttorinhoitajana. Nimeksi tuli myöhemmin Osuuspankki. Isäni työskenteli siinä aina eläkkeelle pääsyyn asti. Siihen aikaan oli käytössä nelinkertainen kirjanpito ja joka vuoden vaihteessa piti laskea kaikkien tilien pääomille korko ja kirjata se käsin kirjoittamalla moneen eri asiakirjaan. Jos loppusumma heitti vaikkapa vain yhden ainoan pennin, piti meidän tarkistaa tilit uudelleen läpi. Autoin siinä isää ja kerran piti tilit tarkastaa uudelleen.

ENSIVAIKUTELMIANI SIUNTIOSTA

  Muutimme tuohon pieneen kirkonkylään loppukesällä 1961. Vuokrasimme asunnoksi vanhan puutalon, joka oli toiminut aiemmin kylän Apteekkina. Ajoimme suuren muuttokuorman kanssa keskiaikaisen Suitian linnan vierestä kulkevaa, noin kilometrin mittaista isojen tammien varjostamaa kylätietä myöten ja muutimme aivan kirkonkylän keskustaan. Siihen aikaan siellä oli kirkko, 3 pankkia, 3 kauppaa, posti, kunnantalo, uusi ja vanha apteekki ja 3 asuinrakennusta. Siuntion selvä enemmistö oli silloin ruotsinkielistä.

  Ihastuin asuinalueen kauniiseen luontoon, jossa oli historian havinaa. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt tai että olisin siirtynyt peräti ajassa taaksepäin. Kun kävin talon viereisellä korkealla kalliolla, löysin sieltä kolme vanhaa kivikasaa, entisiä viikinkihautoja, joista oli kuulemma löydetty luita ja ruumiiden kanssa haudattuja tarvikkeita, rahoja, miekkoja jne. Kallion huipulta oli mahtava näköala kauas vierestä virtaavan Kirkkojoen molemmin puolin olevien peltojen yli ympäröiviin metsiin, kirkkoon ja isoihin kartanoihin saakka.

  Koska olimme jo Lohjalla hankkineet särvintä pöytään kalastaen ongilla, virvelillä, verkoilla ja katiskoilla, niin menin tutustumaan lähemmin oheiseen kirkkojokeen, joka oli asunnostamme noin 60 m etäisyydellä. Tein pienen katiskan ja laitoin sen yöksi jokeen. Aamulla siitä löytyi hauki ja muutama ahven. Yllätyin joen kalaisuudesta, vaikka joen vesi oli sangen sameaa. Sain siitä rapumerralla myöhemmin myös hummerin kokoisen jokiravun. Sen kiinteän saksen pituus oli 12,5 cm ja kehon pituus päästä pyrstöön reilut 20 cm, koko pituus 34 cm. Se lienee suurin koskaan Suomesta saatu jokirapu(?)

  Joessa oli useita eri kalalajeja, piisameja ja minkkejäkin. Kerran näin upean värikkään pikkulinnun, kuningaskalastajan syöksyvän oksalta jokeen jonkin pikkukalan perään. Se oli satumaisen värinen. Näin myös suuria parvia fasaaneja. Suomalaiset maanviljelijät, Osuuspankin asiakkaat, toivat meille useita säkillisiä rehuviljaa fasaanien talviruokintaa varten. Kerran ankarana pakkaspäivänä laskin, että 34 isoa fasaanikukkoa ja hieman toista kymmentä fasaanikanaa oli aterioimassa aivan olohuoneemme ison ikkunan alla. Kylän keskusta oli hyvin rauhallinen ja idylli, maisema oli pittoreski ja satumainen.

PETYIN SUURESTI KANSAKOULUN OPETUKSEN TASOON

  Olin Lohjalla ollut ahkera koulussa. Pidin erityisesti historiasta oppiaineena. Totesin tyrmistyksekseni, että Siuntion suomenkielisessä koulussa minun piti alkaa lukea samaa historian oppikirjaa, jonka olin jo lukenut Lohjalla vuotta aiemmin. Olen luonteeltani sellainen, että tahdon jatkuvasti oppia uutta. Nyt minun piti alkaa lukea ihan samaa historian oppikirjaa alusta uudelleen.

  Se oli minusta perin masentavaa. Lisäksi minua hakattiin välitunneilla noin kahden viikon ajan joka päivä ja haukuttiin hurriksi, koska nimeni on täysin ruotsinkielinen, vaikka äidinkieleni on Suomi. Enhän edes osannut Ruotsia. Joskus ehdin juosta välitunnin tultua ison puun luo ja kiivetä siihen turvaan. Pelkäsin mennä kouluun ja kerroin siitä toisinaan myös vanhemmilleni.

  Kuva on Siuntion kansakoulun 6. ja 7. luokan yhdistetystä luokasta. Olen lyhyttukkaisena takarivissä, neljäs vasemmalta. Seisoin kuvassa varpaillani, näyttääkseni itseäni pidemmältä. Äitipuoleni Siiri oli kotikampaaja-parturi ja leikkasi tukkani aina hyvin lyhyeksi. Sisareni Pirkko Anteroinen seisoo keskirivissä, neljäs oikealta. Hän kävi luokkaa minua ylempänä, 7. luokkaa. 

  Lopulta Siiri sanoi isosiskolleni, että hänen pitää puhua minun puolestani koulussa, että pahoinpitelyn on loputtava, niin että uskallan mennä kouluun. Pirkko otti asian puheeksi ennen opettaja Pauli Kuhmosen tuloa luokkaan, jossa oli 6. ja 7. luokka yhdistettynä samaksi luokaksi. Pirkko pyysi erästä 7.:n luokan vahvaa oppilasta, peitenimeltään Kari Vuorista estämään toistuvasti minua hakannutta 7. luokkalaista poikaa enää kajoamasta minuun.

  Kari käski oppilasta tulla luokseni pyytämään minulta anteeksi ja uhkasi antaa hänelle muuten selkäsaunan! Oppilas pelästyi ja tuli nolona kaikkien muiden oppilaiden nähden eteeni pyytämään anteeksi. Annoin hänelle anteeksi. Sen jälkeen minua ei enää hakattu siinä koulussa kertaakaan. Kiitos siitä Karille!
 

  Olin 6. luokalla ollessani vielä pieni ja heiveröinen, jota isompien oppilaiden oli helppo kiusata. Isoveljeni Lasse haukkui minua ”metriheikiksi”, koska olin paljon häntä lyhyempi. Vuosien saatossa kasvoin kuitenkin kaikkia veljiäni pitemmäksi. Silloin Lasse sai ”pitkän nenän”. Maasta näet se pienikin poika ponnistaa! Intissä pituuteni oli jo peräti 185 cm ja Lassen ”vain” 176 cm. 

KARI SAI HYVITYKSEN

  Ne kaksi luokkaa oli samaan aikaan liikuntasalissa silloin kun meille pidettiin laulukoe. Olin harjoitellut hyvin ruotsalaisten kansallislaulun nimeltä: ”Sä jylhä ja ponteva Pohjolan maa…”. Lauloin sen nuoteista. Laulun opettajana toimi fiksu suomenruotsalainen nainen, Marita Strandberg. Hän säesti pianoa ja sanoi laulettuani: ”Lauloit todella hyvin! Laula vielä uudelleen sama!” Olin kuitenkin niin ujo tuossa suuressa luokassa, etten voinut laulaa, vaan poistuin häveten luokasta. Minulle oli naurettu ja aina haukuttu möreä-ääniseksi. Siksi itsetuntoni oli perin huono. Laulusta olin saanut Lohjalla vain kuutosen.

  Yllätyin siitä, kun Marita antoi minulle laulusta kahdeksan. Vielä enemmän yllätyin kun hän myöhemmin kävi meillä kotikampaamossa ja kysyi, että miksi kieltäydyin laulamasta uudelleen siinä laulukokeessa? Hän siis muisti tilanteen yhä. 

  Tuo Maritan kampaamossa käynti tapahtui vuosien jälkeen. Kerroin olleeni niin ujo ja ettei minua koskaan ennen oltu rohkaistu laulamaan. Hän sanoi, että olisi halunnut antaa minulle numeroksi jopa yhdeksän, mutta minun olisi pitänyt laulaa se laulu uudelleen, koska numeron nostaminen 6:sta 9:ään edellytti hänen arviointiperiaatteittensa mukaan toistoa. Myös Marita oli fiksu uskovainen. Kysyin näet häneltä siitä myöhemmällä iälläni. Olen kiitollinen taivaalliselle Isälleni, saatuani niin monta aidosti kristittyä opettajaa!

  Kerran luokkien 6. ja 7. ollessa taas yhdessä samalla laulutunnilla samassa liikuntasalissa, tulin tunnille aivan viime minuutilla. Näin yhden vapaan tuolin puolapuiden vieressä ja menin siihen istumaan. Huomatessani sen jälkeen Karin kiivenneen tuolin yläpuolella oleville puolapuille, arvelin tuolin olevan jo varattu hänelle. Kysyin, että onko tuoli hänen? Hän sanoi, että on, mutta pyysi minua istumaan siinä, koska aikoi seistä puolapuilla koko tunnin.

  Tunnin aikana hänen kätensä lipesivät, kenties hikoilun vuoksi, ja hän putosi pää edellä syliini. Otin vaistomaisesti hänestä kopin, ettei hän loukkaantuisi, eikä löisi polviaan lattiaan. Hän tarrasi vaistomaisesti minuun kuin hukkuva oljenkorteen. Hän katsoi minuun ja kysyi: ”Loukkasinko sinua?” Vastasin: ”Et lainkaan, ja toivon ettet sinäkään loukannut itseäsi.”  Kaikki tuijottivat meitä ja olin hämilläni, sillä ihailin Karia ja olihan se tosi outo tapaus pitää häntä sylissä kaikkien nähden! Jos en olisi istunut sillä kovalla tuolilla ikäänkuin pehmikkeenä, olisi Kari varmaan loukannut itsensä sen päälle pudotessaan. Mutta hän ei saanut mustelmaakaan!

  Uskon hänen siinä tilanteessa saaneen Adonai Yeshualta hyvityksen minulle aiemmin antamastaan avusta. Kari oli älykäs, jalo ja oikeamielinen. Lisäksi hän oli kaikkien mielestä komein koulun nuorukaisista, paras yleisurheilija, myös taitava jalkapalloilija ja nopein 100 m juoksija. Hän voitti koulujen välisissä yleisurheilukilpailuissa ylivoimaisesti myös kaikki Siuntion ruotsinkielisten koulujen pikajuoksijat. Näin hyvistä tuntomerkeistä moni koulukaverini tunnistanee hänet. 

  Tunsin myös suurta myötätuntoa Karia kohtaan, kun sain kuulla isältäni, että hänen isänsä oli kuollut navetassa, ison härän puskettua häntä sarvillaan. Maastojuoksu olisi ollut ainoa urheilulaji, jossa siihen aikaan olisin pärjännyt, sillä olin voittanut Lohjalla siinä lajissa hopealusikan. Siuntion koulussa ei sitä lajia harrastettu lainkaan.
 

PERTTI OLI LÄHES KUOLLA!

  Kun kerran kiipesimme sen vanhan apteekin viereiselle jyrkälle kalliolle, josta oli äkkijyrkkää putousta noin 10 m, kuulin Pertin huutavan: ”Katsopas Lefa tänne!” Näin kauhukseni hänen kiivenneen ison katajan latvaan terävällä kallionkielekkeellä. Kuului vain rusahdus, kun katajan latva katkesi ja Pertsa alkoi pudota. Huusin silloin: ”Herra Jeesus, auta Pertsaa!” Hän piti käsissään yhä katajanlatvaa. Putoaminen hidastui alla olevien lehtipuiden oksien vuoksi ja hän putosi jalat edellä kivikkoon saamatta vammaakaan! Halleluja!

YÖLLINEN JUOKSU ISÄÄ PAKOON

  Asuimme siihen aikaan vielä vanhassa Apteekissa. Eräänä iltana isä pyysi minua syömään pikkusiskoni lautaselta tähteeksi jääneen makaronilaatikon lopun. Koska pikkusiskojani oli lellitty ja heille oli annettu mahdollisuus käydä oppikoulua, mikä minulta ja Pirkolta oli evätty, niin minä suutuin isälle. Huusin sanoen: ”Minä en toisten tähteitä syö!” Sen vakuudeksi iskin nyrkillä pöytään. Pahaksi onneksi nyrkki osui haarukkaan, joka linkosi ison kasan makaronilaatikkoa kattoon asti. Kaikki tuijottivat, kun makaronit alkoivat tipahdella yksitellen katosta pöydälle. Säikähdin sitä itsekin.

  Silloin vuorostaan isä suuttui, mikä oli tosi harvinaista, ja sanoi: ”Missä se keppi on” ja lähti eteiseen sitä hakemaan. Minä pelästyin ja ehdin livahtaa hänen ohitseen ulos yön pimeyteen. Isä tuli perässä ja sai minut juoksemalla kiinni. Hän otti minua korvasta kiinni ja alkoi tuoda takaisin kotiin. Kysyin häneltä matkalla: ”Aiotko lähettää minut kouluttamattomana maailmalle?” Isä ei lyönyt minua, vaan ymmärsi vihastukseni syyn. Hän järjesti minulle sen vuoksi mahdollisuuden koulutukseen, josta kerron hieman jäljempänä.

YEHOWAH ANTOI MINULLE LUPAUKSEN

  Se tapahtui sinä samana syksynä, jolloin minua oli usein pahoinpidelty ja olin kääntynyt rukouksissani taivaan puoleen saadakseni apua. Uskon myös sen olleen yksi monista saamistani rukousvastauksista, kun Adonai käytti Karia auttamaan minua pahoinpitelijää vastaan. Siksi suurkiitos avusta kuuluukin ensisijaisesti Adonai Yeshualle ja toisiksi eniten siskolleni Pirkolle ja äitipuolelleni Siirille! 

  ”Adonai Yeshua HaMashiach HaNotzri” nimet on väärin käännetty suomeksi, nimiksi ”Herra Jeesus Kristus Nasaretilainen.”  Erisnimiä ei saa kääntää!  Käytän nykyisin Vapahtajastani hänen alkuperäisiä nimiään, enkä siis enää Kreikasta, Latinan, Englannin ja Ruotsin kielten kautta suomennettuja nimiä. Vain alkuperäisnimi on jakeiden Joh. 17:11-12 mukaan Isänkin oma erisnimi! 

  Monen kristityn mielestä sillä ei ole väliä, millä nimellä Vapahtajaamme kutsutaan. Olen eri mieltä eli samaa mieltä kuin Pietari jakeissa Ap.t. 4:10-12. Noissa jakeissa, kuten jakeissa Ap.t. 2:38-39, Pietari julisti evankeliumia israelilaisille heidän äidinkielellään ja puhui hepreaa. Siksi on täysin selvää, että hän käytti Vapahtajastamme tämän alkuperäisnimiä noissa molemmissa puhetilaisuuksissa.

  Siksi ei ole suinkaan yhdentekevää se, että Pietari julisti jakeissa Ap.t. 2:38-39 vesikastetta Yeshua HaMashiach Nimessä ehtona Pyhän Hengen lahjan saamiseksi. Vielä tärkeämmäksi tuo jalo Nimi tulee jakeiden Ap.t. 4:10–12 valossa, koska niissä Pietarin mukaan ”ihmisille ei ole taivaan alla annettu mitään muuta Nimeä, jossa hän voisi pelastua!”   Kuuntele perusteluksi video: https://www.youtube.com/watch?v=VZtWlmjH35w

  Siirrymme nyt siihen ihmeelliseen iltaan, jolloin sain ensi kertaa omin korvin kuulla Luojani äänen. Oli syksyinen ja sateinen ilta ja olin yksin kotona isossa talossa. Olin katsellut TV:tä ja istuin lattialla historian kirja avattuna. Olin hyvin masentunut joutuessani lukemaan taas samaa kirjaa, minkä olimme jo Lohjalla lukeneet edellisellä luokalla läpi. En kyennyt keskittymään kirjaan.

   Aloin silloin (1961) 12-vuotiaana pohtia tulevaisuuttani. Se näytti hyvin synkältä, sillä ilman lisäkoulutusta kansalaiskoulun jälkeen voisin saada vain kurjia työpaikkoja, kuten varastonhoitaja, kaupan myyjä jne. Olin lisäksi ruumiinrakenteeltani heiveröinen ja voimani olivat vähäiset. Masennuin vielä enemmän, kun arvelin joutuvani raatamaan monet vuosikymmenet huonosti palkatussa työssä ja ties millaisten esimiesten alaisuudessa(?)

  Sitten mieleeni tuli ajatus: ”Sellainenko tulee olemaan minun elämäni? Vain raatamista ja kenties muutama onnen päivä siinä ohessa, sitten ehkä noin 70-vuotiaana heitän henkeni ja loppuni on tullut? Onko siinä todella ihan kaikki? Mutta mitä on ajan rajan tuolla puolen? Onko olemassa taivas ja helvetti, kuten minulle oli jo lapsuudesta asti opetettu? Jos ne todella ovat, niin tilanne on silloin toinen.”

  Silloin ajattelin kenties arvokkaimmat ajatukset koko elämässäni! Kuvittelin olevani 70-vuotias vanhus ja makaavani sairasvuoteella, ollen jo valmis pois lähtöön. Sitten aloin pohtia, mitä silloin ajattelisin, koska elämäni täällä olisi siinä vaiheessa jo eletty? Mieleeni tuli ne kauniit opetukset elämän ohjeeksi, jotka Yeshua HaMashiach oli opettanut. Eräs kirjanoppinut kysyi ensin häneltä: ”Mikä on suurin kaikista käskyistä?” Yeshua vastasi Mark. 12:29-31. 

  >>29. …”Ensimmäinen on tämä: ’Kuule Israel, Yehowah **), meidän Elohimimme ***), Yehowah on yksi. 30. Rakasta Yehowaa, sinun Elohimiasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikella ymmärrykselläsi ja kaikella voimallasi. 31. Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’. Ei ole näitä suurempaa käskyä.<<

  
**) Koska kyseessä on Israelin Pyhä, niin käytän hänestä hänen itsestään Moosekselle ilmoittamaa nimeä Yehowah, josta monet käyttävät muotoa Jahve tai Yahweh. Uskon kuitenkin nimen Yehowah olevan alkuperäinen. Perustelen käsitykseni videolla: https://www.youtube.com/watch?v=w2uaZ4NgLk0
Erisnimen "Jumala" alkuperää ei tiedetä ja titteliä "Herra" käytetään miehistäkin.

  Mieleeni tuli siis ajatus: Kun olen 70-vuotiaana kuolinvuoteella, on silloin vain se tärkeää, miten olen elämäni elänyt, sillä siinä vaiheessa se on jo eletty. Käsitin, että minun tulee elää juuri niin kuin Adonai Yeshua opetti. Silloin voin levollisin mielin siirtyä ajasta ikuisuuteen oli taivas ja helvetti olemassa tai ei! Ja jos taivas on, niin minuahan odottaa ihana tulevaisuus! Ymmärsin, etten kuollessani enää hyötyisi mitään maallisista iloista ja rikkauksista!

  Tein sen vuoksi sydämessäni päätöksen seurata noita Adonai Yeshuan jaloja opetuksia siitä alkaen koko elämäni ajan. Ajattelin näet, että mitään sen parempia opetuksia ei kukaan voisi minulle antaa. Mieleeni muistui, miten äitiäni halveksittiin hänen uskonsa vuoksi ja tuumin, että sama kohtalo olisi minullakin edessä, jos nyt alan tosiuskovaiseksi. Päätin silti ryhtyä sellaiseksi ja sanoin sydämessäni Yehowalle: ”Jos olet siellä jossakin, niin nyt sinä tiedät minun tehneen vakavissani päätöksen uskoa sinun Poikaasi ja aion seurata hänen opetuksiaan läpi elämäni myös käytännössä.”

  Jatkoin puhettani hänelle, joka ehkä on olemassa jossakin, sanoen: ”Aion auttaa vähistä varoistani itseäni köyhempiä ja pyrkiä puhumaan lohdullisia sanoja murheellisille ja tukemaan epäuskoisia.” Jatkoin sanoen: ”Mielestäni on kohtuutonta vaatia sokeaa uskoa, joka edellyttää näin suurta uhrautumista koko elämän ajaksi. 

  Mielestäni olisi kohtuullista, että kertoisit minulle edes sen, että jos satun uskonkilvoitteluni lopuksi pääsemään taivaaseen, niin onko se todella niin hyvä paikka, että viihtyisin siellä koko ikuisuuden? Olenhan jo 12-vuotiaana kyllästynyt elämään tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa, jonka sinä olet luonut. Jos taivaassa veisataan vain virsiä, niin en varmaan tulisi edes viihtymään siellä.”  Jatkoin vielä sanoen: ”Jospa rakas Elohim vastaisit minulle tähän ainoaan kysymykseeni: ’Mitä tulen tekemään taivaassa, jos lopulta sinne pääsen?’ ”

  Silloin se tapahtui! Tuulen aiheuttama kahina lehmuksissa ja ohi ajavien autojen ääni katosi täysin. Tuli syvä hiljaisuus. Tunsin jonkun rakastavan olennon läsnäolon. Ihmeellinen rauhan henki laskeutui ylhäältä alas lävistäen hitaasti koko kehoni ja tajusin ikään kuin ikuisuuden olevan läsnä. Kuulin miehen puhuvan lempeällä ja rakkautta täynnä olevalla äänellä sanoen:
>>”Sinä saat voiman. Sinä nostat siipesi niin kuin kotkat. Sinä juokset etkä näänny. Sinä vaellat etkä väsy.”<<

  Tuon kuultuani olin kuin lumottuna hetkisen. Sitten sanoin hänelle: ”Nyt minä TIEDÄN, että SINÄ TODELLA OLET OLEMASSA. Olen sydämestäni kiitollinen, että näit hyväksi armollisesti vastata minulle esittämääni kysymykseen.”

  Sanoin vielä lopuksi: ”Rakas Elohimini, sinä tiedät etteivät lähiomaiseni tunne sinua. Jos kerron heille tästä kohtaamisestamme, niin silloin he luulevat minun vain seonneen päästäni. Siksi pyydän, että muistutat minua tästä sinulle antamastani lupauksesta alkaa auttaa kärsiviä lähimmäisiäni silloin, kun muutan omaan asuntooni pois täältä lähiomaisteni luota. Tahdon silloin täyttää lupaukseni.”

  Yehowah Elohim painoi mieleensä tuonkin rukoukseni ja vastasi siihen hyvin konkreettisella tavalla 10 vuotta myöhemmin 1971, jolloin olin valmistumassa tulevaan ammattiini, konekonstruktioteknikoksi, mistä nykyisin käytettäneen nimitystä konesuunnitteluinsinööri. Sen jälkeenkin sain täydennyskoulutusta koneteknikoille Tehdasteollisuuden rationalisointikurssilla TTOL:ssa 1978. 

 Tässä luokkakuvassa istun eturivissä äärimmäisenä vasemmalla.

  Olin RAT-kurssin jälkeen monenlaisissa sekalaisissa töissä Suomessa, Israelissa ja Ruotsissa. Olin myös työttömänä ja monenlaisissa pätkätöissä useaan otteeseen. Valmistuin AMU-Centeristä, Tukholman Liljeholmenista, työttömille konesuunnitteluinsinööreille räätälöidyltä 7 kk:n kurssilta civil ingenjöriksi, eli opistoinsinööriksi vuonna 1985.

  Sain heti sieltä valmistuttuani konsultin toimen Göteborgilaisesta yrityksestä nimeltä Västra Frölunda Konsult Ab. Kun valmistuin perjantaina, niin jo seuraavana maanantaina muutin Göteborgiin. Oltuani tuon firman kautta komennustöissä konsulttina Göteborgin Torslandassa Volvo PV:n henkilöautotehtaan pääkonttorissa civil ingenjörin toimessa (opistoinsinöörinä) henkilöautojen suunnittelijana yli 5 vuotta, sain välittömästi sen jälkeen toimen piirtäjä-suunnittelijana Turun seudulta.

  Siinä toimessa olin yhtäjaksoisesti reilut 17 vuotta, kunnes lopetin työt 2007 hengitysongelmieni vuoksi. Ne olivat vain pahentuneet vuosi vuodelta.

  Noista myöhemmistä tapahtumista kerron lisää elämäni aikajanalla myöhemmin tässä kirjassa.